"Taiteilijan työn suurin haaste on ollut säilyttää tyyneys ja motivaatio taistelukentällä", kirjoittaa valtionpalkittu Jussi Kivi

Haastattelun kysymyspatteristo, kuten kysymykset; mikä saa tekemään taidetta, mitkä ovat taiteilijuuden haasteet… on sen laatuinen, että kunnollinen vastaaminen olisi vähintään pitkän esseen, väitöskirjan tai elämänmittaisen tutkielman mittainen, ellei peräti romaanin aihe. Ja edelleen lopputulemana olisi todennäköisesti mitä sekavin kooste hajanaisia ajatuksia, teoreettinen labyrintti tai pelkästään narratiivia. 

Kysymykset kirvoittavat jatkokysymyksiin, koska taide, tai se jokin ”taiteilijuus” ei ole myyttinen yksi, ja taiteen aseman edistämisen tarve yhteiskunnassa on mitä monimutkaisin kysymys. 

Taiteen sisällä vaikuttavat yhteiskunnassa vallitsevat arvot: kilpailu ja kilpailuhenkisyyden ylevöittäminen, menestyksen mystifiointi ja tehokkuuden palvonta, suorittamisen arvostus… Nämä kaikki ovat mukana taiteessa. Jos taiteen asemaa yhteiskunnassa halutaan edistää, tämän purkamisesta voisi aloittaa.

Omalla kohdallani taiteilijan työn suurin haaste, eli vaikeus, on ollut säilyttää tyyneys ja motivaatio taistelukentällä.

Taideyhteisön kuplan sisällä vahvana elävä haave taiteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, jopa vallankumouksellisesta merkityksestä, juontaa 1700–1800-lukujen romantiikan filosofiasta. Tuota edeltävältä ajalta sellaisia haaveita ei aatehistoriassa laajemmin tunneta. Taideyhteisön ulkopuolella unelman elinvoima on silti lähes olematon, ja taiteen asema yhteiskunnassa enimmäkseen jotain muuta; kuten mielikuvamarkkinointia, jossa taide on taloudellisen toiminnan väline. 

Esimerkiksi kansainvälisten taidetapahtumien, biennaalien ja suurten festivaalien taide-elämystuotantojen taustarahoittajien tavoitteena on lisätä matkailijoiden massoja turismin ja siihen kytkeytyvän bisneksen edistämiseksi.

Kun matkailu on kokonaisuudessaan valtavia päästöjä aiheuttavaa, luonnonvaroja rohmuavaa ylikulutustoimintaa, taiteen asema on näissä yhteyksissä, esimerkiksi ihmiskunnan akuuttien ekologisten ongelmien ratkaisun näkökulmasta, vähintäänkin kyseenalainen. 

Kun tähän lisätään muun muassa yksityiseen rahoitukseen liittyvä mahdollisuus taiteesta valko- ja viherpesun välineenä, taiteen yhteiskunnallisen aseman edistäminen on vieläkin monimutkaisempi asia. Ainoa vastaus, jonka saan puristettua, on, että ensin on esitettävä oikeat kysymykset. Parempi silti purkaa kuin rakentaa vinoon.  

Valtion tukea taiteelle, kuten taidepalkintoa, pidän näissä oloissa oikean suuntaisena. Silloin prosessissa on ainakin jokseenkin demokraattinen metodi. Se on aivan eri asia kuin toiminta markkinavoimien alamaisuudessa. Mutta kuten historiassa on niin monasti tapahtuva; jos valtio jonain päivänä muuttuu totalitaristiseksi, näyttäytyy tämäkin asia toisenlaisena…

Teksti: Jussi Kivi

Lue kuvataiteen valtionpalkinnon palkintoperusteet tästä.