Länkkäreiden jäljillä - osa II: Elisa Lientola | Artikkeli
Mitä läänintaiteilija tekee jääkiekko-ottelussa
Elisa Lientola rekrytoitiin Lahteen oman alansa eli kuvataiteen läänintaiteilijaksi. Aiemmin hän oli oman työnsä ohessa hoitanut vuosia edunvalvontaa paikallisen taiteilijaseuran puheenjohtajana ja opettanut myös tulevia kuvataiteilijoita. Hyppäys läänintaiteilijaksi oli tavallaan luonteva.
”Siirryin tekemään työkseni sitä, mihin iso osa vapaa-ajastani oli mennyt: prosenttiperiaatteen edistämiseen, taiteilijoiden työllistämiseen osaksi muita palveluita ja yhteistyöhön muiden taiteenalojen kanssa. Halusin saada nämä asiat toimimaan ja läänintaiteilijan työ oli se työkalu jolla sen saattoi tällä alueella tehdä”, Elisa Lientola toteaa.
Lientolan kauden alkua leimasivat isot haasteet. Taidekoulun lakkautus Lahdessa vähensi alueen taiteilijoiden työtilaisuuksia huomattavasti. Samaan aikaan julkisen taiteen tilaukset eivät vetäneet.
”Lakkautusprosessi oli aiheuttanut melkoisen kriisin taiteilijoiden keskuudessa, koska se päätös tuntui niin pöyristyttävältä ja taiteilijoiden työtä halveksivalta.”
Aloitteleva läänintaiteilija ryhtyi etsimään työllistymismahdollisuuksia taiteilijoille. Kuuntelijalle ja tukea tarjoavalle olkapäällekin oli tarvetta.
”Siinä tilanteessa on aika olennaista, että tuntee alan ja sen todellisuuden ja taloudelliset reunaehdot, ja millainen henkinen ilmapiiri vallitsee.”
Taikella ei ole Lahdessa omaa toimipistettä, joten Elisa kuului ensin Kouvolan ja myöhemmin Tampereen vahvuuteen. Työtila samassa talossa Lahden kaupungin kulttuuri- ja opetuspalvelujen kanssa osoittautui kuitenkin kontaktien suhteen onnenpotkuksi.
Etätyönä Lahden tilanteen setviminen ei olisi Elisan mukaan alkuvaiheessa onnistunut. Olennaista oli liikkeelle lähteminen ja ”oikeisiin kahvipöytiin” osuminen. Esimerkiksi sote-johtajan tapaaminen jääkiekkopelissä johti hankkeeseen, jossa taiteilijoita työllistyi soteorganisaatioihin. Ihmisiin tutustuminen epävirallisissa tilanteissa mahdollisti sen, että jatkossa heidän kanssaan pystyi olemaan tarvittaessa myös tiukka.
Kolikolla on kaksi puolta. Elisa toteaa, että jos oikeita henkilöitä ei löydy, mitään ei myöskään tapahdu.
Kontaktiverkoston kasvaessa kasvoi näkemys siitä, mitkä tahot voisivat hyötyä toisiinsa tutustumisesta ja yhteistyöstä. Elisa summaa, että onnistuneita hankkeita yhdistää aidosta tarpeesta liikkeelle lähteminen. Silloin pienenpienen rahapussin kanssa paikalle meneminen voi antaa tarvittavan sysäyksen.
Ajoittain Elisa on tuntenut itsensä taiteilija–kunta–taiteilija -sanakirjaksi, viestien välittäjäksi ja ymmärrettäväksi tekijäksi molempiin suuntiin.
Verkostoitujan ja viestinviejän työ ei ole mennyt hukkaan: Elisan läänintaiteilijakauden päättyessä Lahdessa on julkisen taiteen projekteja enemmän kuin aikaisemmin tehtyjä on yhteensä. Prosenttiperiaatetta oli pitkään pyritty edistämään Taiken, paikallisten yhdistysten ja taiteilijoiden voimin, mutta näkyviä tuloksia oli tullut vähän.
Yhdellä läänintaiteilijan sormien napsautuksella tilanne ei muuttunut. Kolmen vuoden jälkeen eräässä kokouksessa todettiin vireillä olevien prosenttitaiteen hankkeiden määrä niin suureksi, että kaupunkiin on palkattava taidekoordinaattori hoitamaan niitä. Elisa totesi onnistumisen tunteen hiipivän mieleensä – ennen kaikkea sen vuoksi, että ehdotuksen tekijä oli joku muu kuin hän itse.
”Paras onnistuminen on se, että toiminta on tullut sinne jäädäkseen eikä se ole minusta riippuvaista.”
Taiteilijuus ja läänintaiteilijuus
Oman taiteilijuuden merkitystä läänintaiteilijan työssä Elisa pitää todella tärkeänä.
”En usko, että ilman omaa taiteilijataustaa ymmärtäisi taiteilijoiden ongelmia ja tilannetta ja pystyisi niihin samalla tavalla tarttumaan. Tai toimimaan taiteilijan ja tilaajan välissä. Tilastot eivät kerro aina syitä asioille, ne tunnistetaan arjessa.”
Sen sijaan läänintaitelija-nimikkeen säilyttämisestä Elisa ei ole henkilökohtaisesti kovin innostunut.
”Läänintaiteilija-titteli ja siihen liitettävät mielikuvat eivät vastaa kohdallani työtäni lainkaan. Mieluummin olisin taidealan asiantuntija tai taideasiantuntija, siitä työssäni on kyse. Se ei olisi kummajainen myöskään CV:ssä.”
Elisa epäilee läänintaiteilijan imagon vaihtelevan alueittain hyvinkin paljon tekijän ja hänen työnsä perusteella. Taiken toimintaa tuntemattomien ihmisten mielikuvissa läänintaiteilija saattaa olla pienessä sievässä ja hassu hattu päässä paikalle hörhöilemään saapuva riesa.
”Imago toivottavasti seuraa työnkuvan muutosta, mutta tittelinvaihdos kyllä toimisi nopsemmin.”
Tällä hetkellä läänintaiteilijalla on mahdollisuus 15 vuorokauden mittaiseen oman taiteellisen työn jaksoon vuosittain. Elisa Lientolan suhtautuminen OTT-jaksoon on kaksijakoinen. Hän toteaa olleensa niin loppuunpalanut taiteellisen työn ja palkkatyön yhdistämisestä ennen läänintaiteilijakauttaan, ettei taiteelliseen työhön ollut aluksi paloa. Ennen OTT-jaksoja läänintaiteilijat ovat tehneet taidetta palkattomien virkavapaiden aikana. Niitä Elisakin on hyödyntänyt.
”Ensimmäinen OTT jäi osaltani kiireiden alle. Jälkimmäinen teki hyvää, kun ehti hetken aidosti keskittyä omaan ilmaisuun.”
Läänintaiteilijan työssä on olennaista ymmärtää taiteilijan työn todellisuutta, ja kun käytännöt muuttuvat, oma tuntuma niihin on syytä päivittää. Elisa toteaa, että esimerkiksi kuvataiteessa jo pelkkä teosehdotusten muoto on ottanut hänen läänintaiteilijakaudellaan harppauksen eteenpäin digitalisaation myötä.
Reilun taiteen manifestin opetukset
Kautensa kaksi viimeistä vuotta Elisa toimi valtakunnallisena läänintaiteilijana tekemässä Reilun taiteen manifestin viestintäkampanjaa. Työ muuttui varsin toisentyyppiseksi: olennaisinta ei ollut yksittäisen alueen tai taiteenalan tunteminen, vaan kysymys on ollut yhteisten tavoitteiden löytämisestä. Palautteen perusteella kampanja onnistui tässä, ja Elisa toteaakin irti päästämisen olevan vähän vaikeaa.
Reilun taiteen kampanjan kokemusten perusteella Elisan viesti Taikelle on se, että läänintaiteilijoitten ja ylipäänsä taiteilijoitten tapaan tehdä asiat ja heidän asiantuntemukseensa kannattaa uskaltaa luottaa.
Myös Taiken läsnäolo alueilla on Elisan mukaan tärkeää. Ilman sitä uusien yhteistyökuvioiden rakentaminen on vaikeaa ja ala on sellainen, että uutta rakennettavaa on aina. Yhteiskunta muuttuu ja tulee uusia tarpeita.
Reilun taiteen kampanjan opetuksiin kuuluu Elisan mielestä se, että jos on tarpeen tehdä isoja muutoksia, niiden pitäisi rakentua alhaalta ylöspäin.
”Pitäisi aina varmistaa, että meillä on taidekentän kanssa yhteinen näkemys ja kuva siitä tilanteesta ja yhteinen sanasto”.
”Vaikka tiesin valtion organisaation hitaaksi, niin silti se hitaus yllättää – ja toisaalta yllättää taas se, että tarvittaessa se voikin olla aika ketterä. Yllätyin myös siitä, miten paljon omaan hyvinvointiin vaikuttavat turvallinen työsuhde, lomat ja työterveyspalvelut.”
”Jos aloittaisin kauteni uudelleen alusta nykyisillä tiedoillani, hellittäisin ehkä aiemmin niistä projekteista jotka takkuavat, mutta luulen etten tälläkään kokemuksella pystyisi niitä kaikkia tunnistamaan.”
”Jos saisin diktaattorin valtuudet Taikessa, pitäisin kiinni siitä, että alueilla on toimipisteitä, jotka tekevät yhteistyötä virastojen ja kuntien kanssa. Pohtisin läänintaiteilijoiden ja toimipisteiden sijoittamista strategisesti niin, että se helpottaa työtä ja yhteyksien löytämistä.”
Läänintaiteilija eli länkkäri on myyttinen olento: läänit on lakkautettu yli kymmenen vuotta sitten ja läänintaiteilijan oma taiteellinen työkin on tarkoin säädeltyä. Juttusarjassa Länkkäreiden jäljillä taiteilija-asiantuntija Raimo Pesonen selvittelee kautensa päättävien läänintaiteilijoiden kokemuksia ja näkemyksiä työstään.
Lue juttusarjan ensimmäinen artikkeli: