Taiteilijanarratiivit ja toimeentulo

Reilun taiteen manifesti teki näkyväksi maan tavan, jossa taiteilijan esiintymisestä tai häneltä tilatusta työstä saatetaan tarjota palkkioksi näkyvyyttä ja pullakahveja. Kampanjan myötä ongelmaan löydettiin myös ratkaisuja.

Mutta mitä tehdään silloin, kun taiteilijalle ei ole tarjolla edes sitä kahvikupillista? Useimmat taiteen ammattilaiset tunnistavat tilanteen, jossa ympärillä vellova hiljaisuuden ja rahahuolien meri vaikuttaa ylittämättömältä. Jos sellaista ei ole omalle kohdalle sattunut, niin kaverille ehkä kuitenkin.  

Ammattitaiteilijoiden toimeentulon ja sosiaaliturvan ongelmat on todettu lukemattomissa selvityksissä. Eri taiteenalojen erityispiirteistä huolimatta peruskysymykset ovat yhteisiä.

Taidekenttä ei myöskään ole muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Vallitsevat aatteelliset ja poliittiset virtaukset muokkaavat taiteen tekemisen olosuhteita. Nämä virtaukset tulevat näkyviksi taide- ja taiteilijanarratiiveissa ja vaikuttavat niiden kautta.

Narratiivi vakiinnuttaa eri tapahtumien välisen järjestyksen ja suhteet ja muodostaa niistä jatkumon. Menneisyydestä muodostettu kuva selittää nykyhetkeä ja siitä johdetaan myös käsitys tulevaisuudesta. Narratiivi voidaan pukea sanoiksi, mutta sen olemassaoloa ei välttämättä tiedosteta. Erilaisten valintojen ja poissulkemisen kautta syntynyt narratiivi saatetaan kokea ainoaksi vaihtoehdoksi ja sen mukainen toiminta itsestäänselvyydeksi.

Yhteinen kassa ja yleishyödyllisyys

Itsestäänselvyyksiä on hyvä ajoittain kyseenalaistaa. Esimerkiksi voi nostaa taiteen tukemisen kytköksen valtion rahapeleihin. Miksi rahapelien tuotto ei ohjaudu yhteiseen kassaan – ja miksi taiteen rahoitus ei tule kokonaisuudessaan siitä yhteisestä kassasta? Alkoholin vähittäismyyntimonopolin tuottoja ei ole korvamerkitty moottoriteiden rakentamiseen eikä arvonlisäverolla rahoiteta eri asioita kuin valtion tuloverolla.

Itsestäänselvyyksiä on hyvä ajoittain kyseenalaistaa. Esimerkiksi voi nostaa taiteen tukemisen kytköksen valtion rahapeleihin. 

Taide ei ole ainoa toimiala, jonka rahoitus on osittain riippuvainen suomalaisten innosta lottokuponkien täyttämiseen. Näin asia esitetään sisäministeriön verkkosivuilla: 

“Rahapeleistä kertyvät tuotot käytetään yleishyödyllisen toiminnan tukemiseen eli urheilun ja liikuntakasvatuksen, tieteen, taiteen ja nuorisotyön edistämiseen sekä terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin, hevoskasvatuksen ja hevosurheilun edistämiseen.”

Yleishyödyllinen on kaunis sana. Sopivalla lukutavalla siitä löytyy kuitenkin myös merkitys “vähemmän tärkeä”. Yleishyödyllisen toiminnan kategoriaan kuuluminen voi vaikuttaa turvasatamaan pääsemiseltä, mutta se voi tarkoittaa myös ylistämällä alistamista. 

Rahapelien sidos taiteen tukemiseen ei kuitenkaan ole suomalainen erityispiirre. Ilmiön selitystäkin kannattaa siis hakea Eduskuntataloa kauempaa.

Taiteilija pyhimyserakkona ja kansakunnan rakentajana    

Länsimainen taidekäsitys muotoutui pitkälti uuden ajan murroksessa. Osa käsityöläisyydestä muuttui taiteilijuudeksi. Vähemmän luovuutta vaativan ja mekaaniseen toistoon perustuvan käsityöläisyyden polku eteni taas manufaktuurien kautta teollisuudeksi.

Taideteoksen ja teollisen tuotteen erottava jännite on edelleen ajankohtainen – tai ehkä se on taiteilijabrändien ja taiteen tuotteistamisen myötä nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Uudelle ajalle tultaessa tieteellisen maailmankuvan esiinmarssi heikensi uskontojen valtaa. Tämän muutoksen vaikutus taidekäsitykseen ei ole kuitenkaan ollut yksioikoinen. Varsinaiseen kukoistukseensa 1800-luvulla puhjenneesta taiteilijamyytistä voi löytää uskonnollisten kertomusten piirteitä. Muusta yhteisöstä poikkeava, kärsivä ja syrjitty, mutta samalla muita enemmän näkevä taiteilija on moderni vastine uskontojen pyhimyserakoille, vartija ja välittäjä havaittavan maailman ja selittämättömän välillä. Boheemi taiteilijahahmo rypee synnissä, puhdistuu kärsimyksessä ja pääsee jumalten keinun heilauttamana ainakin hetkellisesti korkeuksiin. 

Pyhien miesten ja naisten roolien lisäksi taiteilijoille on tarjottu myös yhteisöjen rakentajan viittaa. Taiteilijaa tarvitaan kuvittelemaan ja kuvittamaan kansakuntien syntyä, antamaan valtioille tai muille ihmisryhmien järjestäytymisen tavoille olemassaolon oikeutus.

Juuri tämä narratiivi on hahmotettavissa valtion taiteen tukijärjestelmän taustalta. 

Monien muiden kansakuntien joukkoon pyrkivien tavoin Suomi haki itselleen näkyvyyttä urheilun ja taiteen kautta. Juhlapuheiden perusteella tavoitteessa onnistuttiin. Nurmi ja Sibelius nostettiin jo varhain kansallissankareiksi joidenkin valtionpäämiesten ja sotilaiden rinnalle. 

Suomen juokseminen tai säveltäminen maailmankartalle haluttiin nähdä isänmaallisena ja uhrautuvana toimintana. Sellaisen yhteydessä henkilökohtaisesta toimeentulosta puhuminen on sopimatonta. Hyvinä aikoina sankareita voidaan palkita, mutta uhrautuminen kuuluu lähtökohtaisesti asiaan. 

Asetelmahan on tuttu Reilun taiteen manifestista.

Joka tapauksessa taiteen tuen sitominen rahapelien tuottoon sopii edelleen isänmaalliseen taitelijanarratiiviin. Useimpiin muihin valtion toimintoihin sovellettuna rahoitusmallia pidettäisiin kummallisena ja kyseenalaisena. 

Kilpailu tuottaa parempaa

Viime vuosikymmeninä asemaansa on vahvistanut taiteilijaa yrittäjänä ja taidetta yritystoimintana käsittelevä narratiivi. Se on osa koko yhteiskunnan lävistävää ja globaalia aatevirtausta, jossa kilpailu nähdään ihmisryhmien toiminnan keskeisimpänä ohjaavana tekijänä. 

Valtion roolin supistamisen ohella on korostettu markkinavetoisuutta. Talouden kilpakentällä taiteen hyvinvointivaikutuksista puhuminen on argumentointia taiteen olemassaolon oikeuden puolesta. Taidekilpailut hankkivat alalle huomiota ja vahvistavat taitelijabrändejä kilpailun perustehtävän eli voittajan ja häviäjien tuottamisen kautta.     

Taiteilijayrittäjä-narratiivin vaikutusvaltaa kuvaa se, kuinka yleisesti sen piirteitä on omaksuttu. Teosten tuotteistamista ja brändiajattelua korostavat usein myös ne, jotka suhtautuvat kriittisesti kilpailun ideaaliin.

Narratiivien tiedostaminen ja avaaminen

Erilaisten narratiivien keskinäistä arvottamista olennaisempaa on niiden olemassaolon ja vaikutuksen tiedostaminen ja avaaminen.

Julkiseen keskusteluun poimitaan yleensä aineksia useista taiteilijanarratiiveista. Myös tässä voi olla omat vaaransa. 

Jos taiteilijan toimentulosta keskustellaan neuvottelupöydässä, jonka äärellä käytetään tiedostamattomina taustaoletuksina vapaan kilpailun periaatetta, taiteilijamyyttiä ja kansallisen hengen luomisen vaatimusta, yhteistä näkemystä ei välttämättä synny. Silloin narratiivit voivat pahimmillaan muuttua myllynkiviksi, joiden väliin taiteen ja taiteilijan asia jauhautuu.