Jakso 2: Kontrolli ja kaaos | Kuution jälkeen (kausi 2)

[äänite alkaa]

Maija Kasvinen [00:00:00]: Kuution jälkeen - keskustelua julkisesta taiteesta.

Intro [00:00:05]: [musiikkia]

Maija Kasvinen [00:00:10]: Mun nimi on Maija Kasvinen. Mä työskentelen Taiteen edistämiskeskuksessa julkisen taiteen asiantuntijana. Tämä on kausi kaksi tätä podcast-sarjaa ja tällä kaudella me puhutaan yleisesti arkkitehtuuripolitiikasta, elinympäristöistä ja niiden yhteydessä julkisesta taiteesta. Ja isompi kattoteema täällä takana on tietenkin hyvä elämä. Miten me luodaan ympäristöjä, joissa on mahdollista elää hyvää elämää? Tässä jaksossa me puhutaan Taiken kehitysryhmähankkeesta, joka kulkee nimellä Uusi paikallinen. Hankkeessa on pyritty selvittämään, että miten se arkkitehtuuripolitiikka toteutuu paikallisesti, minkä tyyppisiä aloitteita ja ajatuksia tässä ryhmässä olevissa toimijoissa nousee. Meillä on tässä kehitysryhmähankkeessa mukana toimijoita ympäri Suomen. Meillä on mukana Mustasaari, Kerava, Karkkila, Pori, Alajärvi. Sitten meillä on mukana Lasten arkkitehtuuri- ja ympäristökoulu Lastu Lapinlahdelta sekä Antifestivaali Kuopiosta. Turkua meillä edustaa Österbladin tontti. Tämän kauden ekassa jaksossa me puhuttiin vähän yleisesti arkkitehtuurin hallinnollisesta kehikosta. Ja tänään meillä on tässä kehitysryhmässä edustajia Porista. Meillä on Lyhytaaltoaseman keissistä kertomassa Niilo Rinne, Porin kaupungin hankekoordinaattori. Ja Turusta sitten Österbladin tontin asioita meille jakaa Panu Savolainen, arkkitehti ja arkkitehtuurin historian apulaisprofessori. Nämä kaksi hanketta on niputettu tässä jaksossa yhteen sen takia, että siellä löytyy samankaltaisia teemoja. Siellä puhutaan uudelleenkäytöstä, rakennusperinnöstä, kiertotaloudesta. Kulttuuri ja taide, kansalaisuus liittyy myös jotenkin näihin hankkeisiin, mutta niistä lisää kohtaa. [äänimerkki] Kumpi teistä aloittaa? Niilo, ole hyvä.

Niilo Rinne [00:02:16]: Tosiaan Niilo Rinne Porista. Täällä Porissa on meneillään tuolla Itä-Porissa tällainen vanha Yleisradion lyhytaaltoasema, mikä on sitten kulttuurikäyttöön päätynyt. Ja nyt täällä pyritään entisestään kehittämään sen kulttuurikäyttöä ja myös sen ympärillä olevaa puistoaluetta, jossa mastot aikanaan sijaitsivat. Taiteilijayhdistys tehdas silloin jo kymmenisen vuotta toiminut, mutta nyt pyritään parantamaan sen toimintaedellytyksen ja myös saamaan rakennusta sellaisen kuntoon, että se siellä jatkossakin pysyy.

Maija Kasvinen [00:02:49]: No niin, puhutaan siitä kohta lisää. Mites Panu?

Panu Savolainen [00:02:52]: Tosiaan meidän hanke kohdistuu Turun keskustassa sijaitsevaan niin kutsutun Österbladin tonttiin, joka on vanhimmilta osiltaan koostuu 200-vuotiaista puutaloista ja sitten siellä on rakentamista oikeastaan seuraavan sadan vuoden ajalta. Se on tämmöinen suomalaisten suurten kaupunkien keskustoissa oleva viimeinen laajempi puutalokokonaisuus. Me ollaan kiinnostuneita ennen kaikkea siitä, että mitä tämmöisen historiallisen puuarkkitehtuurin ja rakennusperintökerrostuman korjaaminen, elvyttäminen ja uudelleenkäyttö voisi liittyä tulevaisuuden kaupunkikehityksen suuntiin, mihin liittyy esimerkiksi uudistava suunnittelu, posthumanistiset ajatukset ja yleensä se, että kaupunkien kaikki olemassa oleva rakennettu resurssi nähdään voimavarana sen sijaan, että niitä purettaisiin ja uusinnettaisiin koko ajan.

Maija Kasvinen [00:03:47]: Kiinnostavaa. Oikeastaan näitä molempia, tai se miksi nämä on niputettu yhteen nämä hankkeet, liittyy juuri tähän uudelleenkäyttöön ja rakennusperintöön, ehkä jopa kiertotalouteen. Mennään niihin kohta syvällisemmin. Posthumanismi on teema, mitä me on aikaisemminkin käsitelty tässä podcastissa, ja se on jotenkin kauhean kiinnostava. Toinen post-asia, mikä tässä on semmoinen post-industrial, että mitä tapahtuu näille entisille teollisuuskiinteistöille ja muille sen jälkeen, kun niillä ei ole siinä enää käyttöä? Panu, kerro lisää tästä teidän ajatuksista tästä uudelleenkäytöstä. Näetkö jotain isompaa trendiä, että meillä olisi joku siirtymä uuden rakentamisesta uudelleenkäyttöön?

Panu Savolainen [00:04:37]: Kyllä se on vallalla oleva siirtymä. Oikeastaan meidän on se pakko tehdä nyt aika piankin. Rakentaminen kuluttaa tai uudisrakentaminen kuluttaa niin paljon resursseja ihmisten käyttämistä raaka-aineista. Neitseellisistä raaka-aineista maapallolla puolet menee uusien rakennusten tekemiseen tai rakennusalalle yleensä. Toisaalta uudisrakentaminen tuottaa valtavia hiilidioksidipäästöjä tämänhetkisillä tekniikoilla. Se on tavallaan sellainen iso viheliäinen ongelma, joka on jollain tavalla taklattava ja se on oikeastaan ennen kaikkea arkkitehtikunta, jolta maailmassa odotetaan tietynlaisia utopioita ajatuksia, että miten se asia voisi tapahtua. Eli tässä... Näen, että se murros on tapahtumassa, mutta meillä edelleen monilta osin sääntely, lainsäädäntö ja myös tavallaan tämänhetkinen talousjärjestelmä laahaa pahasti perässä sen suhteen. Ja ehkä tässä Österbladin tapauksessa me tavallaan tutkitaan tätä tämmöisessä mikromittakaavassa tätä asiaa. Liittyen siihen, että meillä on siinä tavallaan vanha hiilivaranto, ne rakennuksethan sillä tontilla koostuu toisista elävistä olennoista, eli puista. Siinä on vanhoja, osittain varmasti 1600-luvulla kasvamaan alkaneita puita, jotka ihmiset on 1800-luvulla kaataneet rakennusten materiaaliksi. Myös tämä ulottuvuus, että on siis tärkeää, että me ollaan rakennustemme kanssa tekemisissä toisten asioiden, kuolleiden elävien olentojen kanssa. Betonissa sitten puhutaan satoja miljoonia vuosia vanhoista merieläinten luurangoista ja mikro-organismeista.

Maija Kasvinen [00:06:12]: Oletteko te jo miettineet sitä, että mitä se tarkoittaa käytännössä? Käsittääkseni tässä teidän hankkeessa on paljon kyse juuri siitä, että halutaan säilyttää tämä rakennus, joka on jonkinnäköisen uhan alaisena, eli on tahoja, jotka ehkä haluaa sitä purkaa. Niin minkälainen se malli, mitä tarkoittaa post-humaani uudelleenkäyttö?

Panu Savolainen [00:06:34]: Näkisin, että se niputtuu muutamien ehkä sellaisten käsitteiden alle, joista arkkitehtuurisuunnittelussa semmoinen kaikkein keskeisin tällä hetkellä on, kulkee uudistavan suunnittelun nimellä. Eli tämä on tämmöinen aika uusi käsite arkkitehtuurissa, jolla tavallaan tarkoitetaan sitä, että meidän raaka-aineiden käytössä ja siinä tavassa, jolla arkkitehtuuri vuorovaikuttaa luonnon kanssa, niin palataan ikään kuin tämmöisiin elvyttäviin prosesseihin sen sijaan, että arkkitehtuuri tuhoaisi elinympäristöä ja biosfääriä. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Itse asiassa tässä liikutaan toistaiseksi vielä kumminkin, jos ei oteta lukuun jotain esimerkiksi hulevesien hallintaa tai lämpösaarekeilmiön torjumista tai tällaisia, jotka ovat aika käytännöllisiä keinoja tällä hetkellä kaupunkisuunnittelussa. Näkisin, että me liikutaan edelleen semmoisella terveellä utooppisella tasolla, eli melkein kaikki maailman isot arkkitehtuurimurrokset, mitä on tapahtunut, esimerkiksi tämä kun siirryttiin massiivisen fossiilitalouteen arkkitehtuurissa tässä 1900-luvun alussa, niin kaikki se tavallaan voimankäyttö ja ne esikuvat ja ideologiat ja ideat, ne tuli nimenomaan utopioista. Esimerkiksi siitä, että Le Corbusier ajatteli 1920-luvun alussa, että Pariisin keskusta korvataan valtavilla pilvenpiirtäjillä, joihin asutetaan koko se väestö tai muita vastaavia funktionalismin utopioita. Ne ei koskaan toteutuneet, mutta ne oli näyttämässä suuntaan tavallaan sille, miten 1900-luvun luku rakensi maapallon täyteen uudenlaisia rakennuksia. Samalla tavalla me tarvitaan nyt utooppisia esimerkkejä. Meidän täytyy monesti... Tai arkkitehtien pitäisi itse asiassa heittää se konkretia roskikseen, jos ollaan isojen muutosten äärell'. Kyllä se konkretia sitten sieltä tulee.

Maija Kasvinen [00:08:15]: Mitä Niilo, haluaisitko kommentoida?

Niilo Rinne[00:08:17]: Joo, mulla tarttui tuosta Panun puheesta resurssina näkeminen. Millä tavoin se jo olemassa oleva materiaali, minkä ihminen on asettanut muotoonsa ja rakentanut, niin miten se nähdään nimenomaan resurssina ja arvokkaana. Koska siinä on se tietty käänne, mikä pitäisi pystyä havainnon tasolla tekemään ja jotenkin se ajattelutapa muuttamaan. Koska tavallaan siinä on sellainen prosessi, että kun ne rakennukset ikääntyy, saa patinaa, ne alkaa näyttää likaisilta, niin sitten nämä ikään kuin saa sellaisen roskan jätteen roolin. Ja se nähdään jonain, mikä pitäisi siivota pois jonkin modernin, hygieenisen, puhtaan alta, mikä jollain tavalla edustaa nykypäivää. Kaikki haluaa olla jollain tavalla moderneja, mitä se moderni nyt sitten tarkoittaakaan. Millä tavoin se nähdään resurssina, millä tavoin pystytään louhimaan arvoa siitä jo olemassa olevasta resurssista, mitä me nähdään ympärillämme. Ainakin joku tällainen reitti, siinä havainnoissa pitäisi olla myös. Tai en tiedä, miten paljon tuosta nappaa, mutta näkisin, että tuo olisi sellainen reitti ehkä siihen suuntaan.

Panu Savolainen [00:09:36]: Joo, kyllä. Sehän liittyy tietysti tähän, missä arkkitehtuuri tulee hyvin lähelle tällaista yhteiskuntatieteellistä jätediskurssia, jätteen hyvin mielenkiintoista käsitettä. Tämä ei ole pelkkää tällaista teoreettista ajattelua, vaan jokainen pystyy ehkä konkreettisesti tunnistamaan ihan omassa havainnoissaan sen ajatusmaailman, että tuo rakennus näyttää nyt enemmän jätteeltä kuin käyttörakennukselta, että puhutaan röttelöistä ja purkukuntoisuudesta ja tällaisesta. Ja monestihan purkukuntoiseksi noin suuren yleisön ymmärtämät rakennukset eivät sitä ole. Eli siinä on myös kysymys tämmöisestä sanotaan kulttuurisesta katseesta, jota me kohdistetaan rakennuksiin ja elinympäristöihimme. Ja uskon myös, että vauraus, sehän on niin kuin selvä juttu, että vauraus tuottaa jätettä. Mitä enemmän me kulutetaan ihan esineistöä ja vaatteita, mitä hyvänsä sitä nopeasyklisemmäksi se tahti muodostuu, jolloin myös sitä jätettä sitten muodostuu. Meillä on ikään kuin tuolla jossain upean uuden arkkitehtuurin takana kaukana, yleensä länsimaista on sitten jossain se kaatopaikka, jonne ne tekstiilit tai rakennusjätteet lopulta päätyy dumpattavaksi, tai elektroniikka. Eli haluan myös esittää tämmöisen radikaalin kysymyksen siinä, että täytyisikö meidän pyrkiä itse asiassa poispäin tällaisesta materiaalisesta vauraudesta ja yrittää saada meidän talousjärjestelmän pohjaksi jotain muita vaurauden ja onnellisuuden ideologioita ja mittareita myös arkkitehtuurissa.

Tämä liittyy olennaisesti tavallaan sellaiseen asiaan kuin patinansietokyky ja kotihäpeä. Jos otan ihan konkreettisen esimerkin täältä meiltä kotoa. Tässä asumisessa on aika keskeistä se, että on hyväksytty se, että paikat on vähän rempallaan ja saattaa olla joku 50-luvun linoleumlattia vähän niin kuin jostain halkeillut ja muuta. Se on hyvä, kun esimerkiksi tulee ihmisiä tänne, niin siinä sitten jotkut, että on tuossa aika laittamista, että koska toi korjataan. Niin sitten se vastaus, että ei sitä ole aikomus korjata, että se saa olla juuri noin. Tämä on sellainen asia, jossa minä itsekin olen joutunut pohtimaan sitä kysymystä, että häpeänkö minä tuota, että minä en korjaa sitä. Ja sitten loppujen lopuksi, että en. Miksi minun pitäisi hävetä sitä ja miksi pitäisi ajatella, että jos jossain asiassa on tällainen pieni kuluneisuuden jälki, ei välttämättä vaurio, mutta kuluneisuutta, niin miksi sitä pitäisi hävetä?

Maija Kasvinen [00:12:06]: Tämä on tosi kiinnostava asia. Minusta tuntuu, että tämä on monella alalla ja tämän tyyppinen siirtymä on tapahtunut, että jos me mietitään vaikka vaateteollisuutta tai vaatekulttuuria ehkä, niin monet nuorethan on siirtynyt jo käyttämään second hand -vaatteita ja varmasti vanhemmatkin. Myös huonekaluissa niin kuin tämmöinen antiikki ja käytetyt esineet, se on aika iso teema ja ehkä nyt sitten vihdoin aletaan siirtyä myös rakentamisessa siihen. Ja varmaan haasteena on se, että meidän pitää löytää joku systeemi koordinoida. Mehän tarvitaan purkulupa purettaviin rakennuksiin, joka auttaa meitä siinä, että me hahmotetaan, että mistä me voidaan saada vaikka materiaaleja, kun me rakennetaan jotain ja miten me voidaan niitä hyödyntää. Mutta se koordinointiverkoston luominen on varmaan yksi sellainen iso konkreettinen haaste. Mutta se on toki eri asia kuin tämä, mitä puhuit siitä, että jätetään jotain korjaamatta tai että asiat saa olla sellaisia kuin ne on, ne saa rapistua rauhassa.

Panu Savolainen [00:13:09]: Näin, ja tämä on mielenkiintoinen kysymys, että tämä siirtymä on huomattavasti vaikeampi tietysti, kun puhutaan arkkitehtuurista, koska se on ilmiönä aivan valtavan kompleksinen verrattuna esimerkiksi johonkin esineisiin tai vaatetekstiileihin tai joihinkin tällaisiin. Tässä sanoisin, että se isoin ongelmaisuus Suomessa on lainsäädäntö tällä hetkellä. Uudelleen käytettäviä rakennusosien standardisointi lain mukaan kelpoisiksi on se kaikkein hankalin asia. Eli tässä tullaan tavallaan siihen, että tietynlainen puhtaus ja vaaratematiikka ehkä tässäkin, että mikä on ihmisille vaarallista. Jos rakennus on vaarallinen, niin meillä on, tai mitä me nyt tarkoitetaankaan sillä vaarallisuudella, niin meillä on hirveän pieni kynnys tavallaan julistaa se käyttökieltoon tai pois käytöstä. Puhutaan nyt ihan sisäilmaongelmaepäilystä esimerkiksi jopa. Ja tavallaan tämä, että rakennukset suunnitellaan sillä tavalla, että niihin ei yksinkertaisesti, kukaan ei saa kuolla arkkitehtuurin takia tai kukaan ei saa edes saada mitään merkittäviä terveyshaittoja arkkitehtuurista. Ja sitten jos sitä vertaa vaikkapa liikenteeseen, että meillä tieliikenteessä kuitenkin kuolee 400 ihmistä vuodessa, mutta ei me siltikään kielletä autoilua. Nämä ovat aina sellaisia valintakysymyksiä, kulttuurisia juttuja, että miten näihin suhtaudutaan.

Maija Kasvinen [00:14:30]: Tartun tähän vielä ja sitä kautta, että ollaan puhuttu tuosta puhtaudesta ja vaarasta. Haluan tuoda tämän ehkä enemmän tuonne taiteen keskustelun puolelle. Uudelleen muotoilla puhtaus ja vaara kaaokseen ja kontrolliin. Mietin jotenkin tässä, kun puhuit siitä rapistumisen hyväksymisestä ja sen tyyppisistä asioista. Tavallaan ajattelen, että taiteessakin, jossa ehkä näkyy joku uniikki jälki, joka ei ole meidän kontrollissa, se ei ole standardoitu, niin se voi asettaa monesti haasteita. Ja toisaalta tällä hetkellä me nähdään esimerkiksi taiteessa aika vahvana trendinä nimenomaan se kädenjälki. Me nähdään keramiikka-asiat, jotka on yksilöllisiä, ei kaavanmukaisia, vaan ehkä jotka rikkoo sitä sellaista tiettyä kontrollia, tulee sen ulkopuolelle. Mutta tämä on teema, joka tuolla lyhytaaltoasemalla Porissa on tosi vahvasti myös tämä rapistuminen. Ja siellä kai keskeinen kysymys on se, että mitä siellä lyhytaaltoasemalla kannattaisi tehdä. Se on ihastuttava paikka, pitkä historia, mieletön funkkisrakennus, joka on tässä nyt vuosien saatossa mennyt vähän huonoon kuntoon. Siellä on ollut erilaisia toimijoita ja nyt mietitään, että miten se pitäisi kunnostaa. Kerro Niilo vähän lisää siitä, että miten me saadaan siellä säilymään se mieletön romanttinen kaunis historia niiden rapistuneiden seinälastien muodossa, mutta samalla me voidaan pitää tämä rakennus käyttökunnossa ja miettiä tulevaa mielekästä käyttöä sille.

Niilo Rinne [00:16:05]: Voisin ensin tarttua tuohon, kun hyppäsit taiteen piiriin ja siihen, millä tavoin materiaaleja ja muita käytetään. Tämähän hallinnan ja hallitsemattomuuden kontrollin, kaaoksen kysymys taiteen kehyksessähän on sillä tavoin kiinnostavaa, että aika useinhan taide - no moneen lähtöön - mutta sitten jollain tavoin se on, oli se kuinka kaoottista tahansa, niin se kuitenkin jollain tavoin ilmenee tiloissa tai on kuratoitu tai selitetty tai se näyttäytyy kuitenkin ikään kuin järjestyksenä lopulta. Että se ei kuitenkaan tuota hallitsemattomuuden tunnetta. Museot on hyvin turvallisia, keskiluokkaisia, porvarillisia tiloja, ikään kuin kaikki hallitsemattomuus näyttää hallitulta kuitenkin jollain tavoin. Ne on valkoisia seiniä usein tai muuta.

Maija Kasvinen [00:16:55]: Kyllä, sitten me tullaan siihen yksilöllisen ilmaisun rooliin. Taiteen ytimessä pitäisi kuitenkin aina ehkä olla joku yksilöllisyys, oma tapa ajatella, joku uniikkius, oma kädenjälki, joka tekee siitä tunnistettavaa ilmaisua. Että sikäli ajattelen, että taide menee aina kontrollin ulkopuolelle, vaikka ne puitteet olisivat tarkasti kontrolloidut.

Niilo Rinne [00:17:19]: Kyllä, se auttaa. Siis taide pystyy käsittelemään. Se on hieno tapa ikään kuin argumentoida sitä, että mikä se ihmisen, tekijän suhde materiaaliseen tekijyyteen jollain tavoin on. Esimerkiksi annetaan aika paljon biotaiteen puolelle jotkut mikrobit tuottaa esimerkiksi sen taiteen, tai jollain tavalla ulkoistetaan sitä tiettyä toimijuutta siinä taiteessa muualle. Tai tehdään tilaa jollekin muille toimijoille luoda se taide, mitä se onkaan. Tai että se on enemmän sellaista toimijuutta, mitä se taiteilija harjoittaa siinä toimijaverkostossa suhteessa muihin olijoihin, ihmisiin ja muihin.

Kun sitten palautetaan tätä kysymyksen asettelua ehkä nyt tuonne radioasemalle, niin siinähän tämä taiteilijayhdistystehdas on tosiaan toiminut ja kaupunki on antanut heille silloin joskus reilu kymmenen vuotta sitten aika vapaat kädet toimia siellä ja he on hyvin omaehtoisesti pystyneet sinne luomaan sitä maailmaansa. Siinä on veistospuisto ympärillä ja he on järjestänyt siellä monenlaisia performanssitapahtumia ja näin edespäin. Uskoisin, että varsin tietoisestikin heidän näkökulmastaan on semmoinen mukava hallitsemattomuuden tunne, mikä siinä on. Sen huomaa, että kun itse siinä tavallaan kaupungin ja jossain vaiheessa väistämättä ikään kuin systeemin edustajana pyrkii jollain tavoin edistämään sitä. Sitten se tietty vuoropuhelu, mikä siinä asettuu, on se juurikin se hallitsemattomuuden. Minä kaupungin roolissa olen sitä kehittänyt, niin missä määrin ikään kuin pystyn yhtä aikaa edistämään sitä, että se jotenkin asettuu kaupungin näkökulmasta johonkin raamiin, jossa sitä halutaan kehittää, mutta missä määrin kuitenkin se vapaus ja se taiteen ennalta-arvaamattomuus ja myös vaarallisuus jollain tavalla kykenee olemaan elinvoimainen. Ikään kuin se tietty toimijuus tai tekeminen siellä ei tavallaan tapa sitä tiettyä henkeä ja energiaa, mikä siellä on. Tämä on itselle alituinen kysymys siinä, miten sitä kehittää. Sen takia sellainen hidas, pitkän aikajänteen kehittäminen, ettei mitään kertasaneerausta lähde tekemään, on tosi oleellinen. Pystyy säilyttämään sen hengen siinä paikassa.

Panu Savolainen [00:19:48]: Joo, todellakin. Hyvin avattu tämä ristiveto näiden kahden asian välillä tosiaan. Se, että varmaan se radioaseman kiinnostavuus syntyy siitä, että se on ikään kuin voisi sanoa, että melkeinpä vallattu rakennus - ei ihan, mutta lähestulkoon ollut. Ja nyt sitten, kun sen käyttö ikään kuin instituutionisoituu ja kaupunki ottaa sitä enemmän koppia, niin kaupungille luonnollisesti lankeaa kaikennäköisiä vastuita, jotka liittyy turvallisuuteen ja esteettömyyteen ja niin edelleen ja kaikkea tällaista. Ja myös paikan julkiseen avoinna oloon esimerkiksi, kaikki tällainen. Tämä on tietysti hirveän mielenkiintoista, että miten tällaista ongelmaa pitäisi ratkaista, koska se radioasema ei ole ainoa tällainen paikka, jossa on tapahtunut niin, että syntyy ruohonjuuritasolta jotain kiinnostavaa toimintaa, jonka sitten julkinen valta, interventiollaan ikään kuin tappaa.  Meillä on toki onnistuneitakin esimerkkejä tällaisista, joita voi ajatella, esimerkiksi Helsingin kaapelitehdasta, jossa on onnistuttu aika hienostikin taiteilemaan näiden kahden ulottuvuuden välillä.

Sitten vielä jos sitä vie tavallaan taaksepäin historiassa ja pohtii. Se kontrolli ja tavallaan tämä, mikä näihin syntyy, niin liittyy myös hyvin vahvasti siihen yksityisomaisuuden ideaan. Meillä on tahoja, jotka ikään kuin omistaa tontteja ja rakennuksia. Ne voi olla tällaisia tahoja, jotka mielellään ehkä purkaisi tontin rakennukset ja tekisi jotain uutta niin kuin Österbladin tontin kohdalla, tai sitten ne voi olla radioaseman kaltainen Porin kaupunki, jolla on lähtökohtaisesti tahtotila säilyttää se rakennus. Siihen yksityisomaisuuteen tavallaan liittyy hirveän kiinnostavia ulottuvuuksia sen puolesta, että minkä näköistä sääntelyä se julkinen valta voi asettaa tavallaan sen rakennuksen käytölle ja sitten toisaalta sille yksityisen omistajan toimille siellä.

Jos tästä vielä pohtii eteenpäin, että tämä yksityisomaisuus on hirveän kiinnostava ilmiö, että se on vahvasti tosi länsimaiseen kulttuuriin liittyvä instituutio ja ajatus. Tästä ehkä nostaisin esiin tämän eurooppalaisten hämmästyksen, kun Amerikan alkuperäisasukkaiden yhteiskuntien eurooppalaiset valistusfilosofit ja kolonisaattorit tutustuivat tässä 1600- ja 1700-luvuilla, niin Pohjois-Amerikassa erityisesti ihmeteltiin sitä, että tavallaan mitä nämä yhteiskunnat voi toimia niin hyvin ilman sellaista vastaavaa yksityisomaisuuden ideaa. Tämä on ehkä sellainen iso kysymys, jota mun mielestä pitäisi myös laajemmin tarkastella suhteessa arkkitehtuuriin ja tällaisiin paikkoihin. Onko se malli, joka meillä on, joka on oikeastaan aika haastamaton nykyään se, että miten asioita omistetaan, niin onko se se ainoa mahdollinen malli, jolla asiat voisi toimia?

Niilo Rinne [00:22:38]: Täytyy tarttua tuossa muutamaan asiaan, tämä oli hyvä avaus. Kun aloitettiin, sanoit Panu vähän ohimennen siitä, että nyt se ikään kuin institutionaalisoituu. Itselläni on sosiologian opintojen taustaa, niin siinä hyppää sellainen hyvin iso sosiologiankin termi. Tässä, jota kautta tämä viettää nimenomaan sellaisen hyvin yhteiskuntateoreettiseen keskustelun ikään kuin siitä, että mitä se instituution käsite nyt pitää sisällään. Olen hyvin tietoinen, jos se ikaisempi puheeni siitä ikään kuin julkisvallan ja tämän yhdistyksen ja vapaan taidekentän välisessä vuoropuhelussa, niin juuri tämä kysymys jossain määrin siitä ns. institutionalisoitumisesta, tai minkälainen instituutio se nyt sitten on, jos se sellainen on. Ei se nyt sellainen perinteinen valtioninstituutio tai kunnan instituutio nyt varmasti ole, mutta että se on ehkä joku omanlainen instituutio, jotain ehkä täysin uudenlaista, ehkä jopa uniikkia. Ja se myös kiehtoo siitä sosiologian perspektiivistä, että miten siinä ikään kuin tapahtuu tietty neuvottelu, tällainen perinteisiä sektorirajoja ylittävä neuvottelu.

Esimerkiksi Porin kaupunki ja monet muutkin kaupungit on tämmöisiä kumppanuussopimuksia tehty, missä tavallaan julkisvalta, yhdistykset ikään kuin sopii yhteisesti tiettyjen asioiden hoitamisesta ja niitä yhteisiä intressejä neuvotellaan. Se on varsin kiinnostava tämmöinen tausta ja suhde nimenomaan tähän omistamisen kysymykseen. Sanotaanko esimerkiksi niin, että siellä taiteilijayhdistyksellä on, voisi jopa sanoa, vahvempi omistajuuden kokemus sitä rakennusta kohtaan, ehkä kuin kaupungilla. Siis ehkä vähän kärjistäen, mutta ehkä... Mutta siinä on tosi monia eri kerroksia siinä radioasemassa. Tämä omistajuuden kysymys on tosi merkittävä, koska se määrittelee paitsi ihan lakiopillisesti asioita tietysti, niin sitten myös tosi paljon sitä ihmisten kiinnittymistä rakennuksiin ja paikkoihin ja sitä kautta myös siihen, että missä määrin siitä omaisuudesta pidetään huolta ja halutaan kantaa huolta ja huolehtia. Sen takia se on sellainen värähtelevä kenttä, mikä on tosi kiinnostava tarkastella.

Maija Kasvinen [00:24:50]: Tämä lyhytaaltoasema tuntuu olevan esimerkki sellaisesta paikasta, joka pyörii aika hyvin omillaan. Mikä tämä intressi nyt sitten on puuttua siihen toimintaan? Perustuuko se siihen, että rakennus alkaa olla siinä kunnossa, että siellä on oikeasti tällaisia jotain riskitekijöitä vai miksi yhtäkkiä tämä innostus siihen kohteeseen tulee?

Niilo Rinne [00:25:13]: Varmaan yksi syy on myös turvata, ainakin jos ajattelee ihan omia ja sitä, miten minä nyt olen toiminut tässä kaupungin ja vapaan taidekentän välitekijänä, niin kyllä minulla itsellä oma intressi on, että minä turvaisin pitkäjänteisyyden siinä toiminnassa. Ja sen minä näen, että se syntyy ainoastaan sen kautta, että huolehditaan, että se rakennus pysyy sellaisessa kunnossa, ettei joku päivä rakennustarkastus tule sinne ja katso, että jaha, ovi säppiin ja se oli siinä. Tavallaan näin karrikoiden. Nyt on jo pieniä kunnostuksia, että ihan pelkästään sinne on saatu vaahtosammuttimet. Siellä on hyvin peruskysymysten äärellä, pienten turvallisuuteen liittyvien edullistenkin juttujen kanssa. Vähän pitää katsoa, että se pysyy kaupungin vastuiden piirissä, koska kaupunki tietysti kiinteistöomistajana kuitenkin kantaa vastuut tietyistä asioista. Ennen kaikkea se on se, että se toiminta turvaantuisi. Sen näen itse oman toimintani motiivina paljon. Tietty uhka siinä on, että kaupungilla tai jossain taas alkaa syntymään omia kiinnostuksia, mihin sitten ei itse ehkä pysty enää niin paljon vaikuttamaan, mutta siinä täytyy olla tarkkana.

Maija Kasvinen [00:26:30]: Rapistuminen ja omaehtoinen toiminta, käyttäjien omistajuuden tunne on siis sallittua tiettyyn pisteeseen asti, mutta sen pisteen määrittäminen onkin kiinnostavaa. Varmasti tällaiset turvallisuusaspektit on osaltaan määrittämässä, että missä kohtaa se piste on. Mutta oikeastaan haluaisin kysyä teiltä vielä siitä, että kun me ollaan työskennelty tämän arkkitehtuuripolitiikan parissa. Me lähdettiin tästä kansallisesta tasosta, jota nyt sitten on mietitty tämän kehitysryhmähankkeen kautta, että mitä tarkoittaa uusi paikallinen arkkitehtuuripolitiikka. Me ei olla mietitty sellaista tarkkaa rajausta sille, vaan ikään kuin nämä kahdeksan hanketta, jotka on mukana tässä kehitysryhmässä, ovat kertoneet siitä omasta toiminnastaan. He ovat tulleet tällaisen kohteiden kautta mukaan siihen, mitä se tarkoittaa. Mitä te haluaisitte näiden teidän kohteiden kautta tuoda siihen arkkitehtuuripolitiikkaan? Pitääkö sen olla ohjaava? Pitääkö sen sallia jotain rönsyilyä, omaehtoisuutta? Haluatteko te, että sinne tulee kirjaus, jossa sanotaan, että vanhoja kiinteistöjä ei saa purkaa tai että rapistumisen oikea piste on tässä. Mitä me voitaisiin miettiä tulevaisuudessa parempaa arkkitehtuuripolitiikkaa ja mikä on se ohjaava rooli ylipäätänsä? Toivotaanko, että se on vahva vai onko se ohjaavan roolin merkitys ehkä semmoinen, että se kuratoi jonkun kokoelman erilaisia esimerkkejä, joissa kaikissa ratkaisuja on haettu yksilöllisesti? Mitä on tulevaisuuden arkkitehtuuripolitiikka ja mitä tämä paikallisuus tarkoittaa suhteessa siihen?

Panu Savolainen [00:28:18]: Tämä on hyvä kysymys. Näkisin niin, että jollain tavalla se arkkitehtuuripolitiikka, sen täytyy nousta ikään kuin kansalaisyhteiskunnasta. Ja se perustuu siis kaikkein syvimmillä tasoilla ihmisten tietoon ja yleissivistykseen. Jos jostain lähtisin sitä kehittämään, niin ihan peruskoulutuksesta, josta jostain syystä arkkitehtuuriin liittyvä ympäristökasvatus aika hyvin loistaa poissaolollaan esimerkiksi luonnon ympäristöihin liittyen, se lähtee jo aika pienistäkin lapsista. Eli se, että ihmiselle syntyisi sellainen osallistumisen kokemus sen tiedon kautta. Nythän jos me katsotaan arkkitehtuuripolitiikkaa, mitä aikuiset tekee sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla, niin se on hirveän polarisoitua ja siellä vilisee sellaiset yksinkertaistukset niin kuin uusi ja vanha tai näin. Tavallaan se ymmärrys oikeastaan siitä rakennetusta ympäristöstä on aika vajavaista ja jopa olematonta. Ja se on siltikin asia, joka koskettaa meitä kaikkea, koska melkein kaikki ihmiset asuu jossain rakennuksessa Suomessa - ei ihan kaikki, mutta lähes. Eli tämä on ehkä semmoinen ulottuvuus, mikä mielestäni siinä arkkitehtuuripolitiikassa olisi kaikkein keskeisintä. Ja tietysti sitten se, että ehkä näen meidän paikallisen arkkitehtuuripolitiikan - arkkitehturihan on aina äärimmäispoliittista - jollain tasolla liikaa tällaisena hyvin perinteisenä kunnallispolitiikkana, mitä tulee osallistamiseen tai näihin. Meillä on ne viralliset vaikutusväylät, jotka on sitten kuitenkin melko tehottomia noin yleisesti. Eli se, mitä minä olen itse nyt tehnyt tässä ja mitä tässä Österbladissakin vähän tehdään, niin tämä on tämmöistä aktivismia. Ja nyt en tarkoita välttämättä talonvaltaamista, vaan ihan sitä, että me tehdään aktivismia julkisuuden kautta. Ja se on yksi ihan tärkeä arkkitehtuuripolitiikan muoto, mihin mielelläni ihmisiä enemmän kannustaisin.

Maija Kasvinen [00:30:16]: Onko teillä ikään kuin sitten jotenkin kaksijakoinen tavoite? Voitko puhua siitä hieman lisää? Mikäli tulkitsen oikein, niin teillä on tarkoituksena kyseenalaista ikään kuin se omistajuuden talouden valta, mutta toisaalta te pyritte tekemään myös jonkinnäköistä esteettistä herätystä tällä saralla ja tuomaan sitä patinan arvoa, rapistumisen arvoa ja niitä tarinoita, joita se tuo mukanaan. Onko jotain muuta sellaista kärkeä, mitä tässä teidän toiminnassa on?

Panu Savolainen [00:30:54]: Joo, no ehkä se omistajuus nyt, se on tietysti semmoinen laaja kysymys, joka liittyy tähän, että sitä me ei tässä nyt niin paljon pohdita. Se tietysti liittyy kaikkeen ja liittyy väkisinkin tähän pisteeseen. Jos meillä on rakennuksia kaupungin keskustassa, että missä määrin ne on yksityistä omaisuutta ja missä määrin ne on sitten tavallaan yhteistä rakennusperintöä, jolla on oikeus olla siinä. Ja se on tietysti semmoinen pitkä ja vanha keskustelu, jota on käyty ja joka jatkuu totta kai. Eli ehkä se nyt ei ole tässä siinä erityisenä kärkenä niinkään, vaan nimenomaan juuri nämä muut ulottuvuudet, mitä tulee muun muassa siihen, että puhutaan patinan estetiikasta, puhutaan vanhan ja kuluneisuuden estetiikasta. Sitten tavallaan puhutaan myös, tai se mitä me halutaan tuoda, että siihen estetiikkaan liittyy myös vahvasti se materiaalien kierto ja materiaalisuus ja materiaalien pysyvyys ja myös se, että mistä ne materiaalit on peräisin. Eli sitä me ajatellaan mielestäni ihan liian vähän meidän arkkitehtuurissa tällä hetkellä ja kuka ne on tehnyt. Länsimaiden arkkitehtuurikäsitys, mikä me nyt nähdään, juuri tästä ruma talo- kaunis talo-keskustelusta on musta hirveän sellainen, yksinkertaista ja yksioikoista siinä, että se kohtelee rakennuksia tällaisina esteettisinä tyyliobjekteina lähinnä, jossa on koristelua tai ei ole koristelua tai niin edelleen. Ja kun se on yksi hirveän pieni ulottuvuus arkkitehtuurissa, että jos me katsotaan, miten Japanissa ymmärretään nämä kysymykset, ne liittyy rakennukseen oikeastaan enemmän tapahtumana tai prosessina. Ollaan kiinnostuneita siitä, mistä se materiaali tulee ja miten se on tehty, kuka sen on tehnyt, millä tavalla. Tässä haastetaan miettimään ihmisiä, että pitäisikö meidän ymmärtää rakennukset enemmän tapahtumina kuin esineinä.

Niilo Rinne [00:32:38] Voisin ensin tarttua yhteen tällaiseen ajatukseen. Se taisi olla jotain Panun keskustelua jossain, mikä saa itsellä sellaisen tietyn ajattelutavan muutosprosessin vähän käyntiin, kun kaikki tietäjät puhutaan rakennuksen usein teknisestä käyttöiästä ja elinkaaresta ja näin. Sitten jossain oli yksinkertainen lause, että pitäisi suunnitella elinkaarettomia rakennuksia. Ja koko tämä ajatus on täysin vallankumouksellinen, yhtäkkiä tajuan. Näin yksinkertainen ajatus, että minkälaisen maailmasuhteen se rakentaa ja miten ihmisen pitäisi ottaa aivan toisenlainen ja arkkitehtien, suunnittelijoiden, kaupungin virkamiesten, investoijien, muiden. Ja miten täysin erilaiset lähtökohdat se asettaa siinä kohtaa, jos pitää ajatella, että tämä on tässä nyt ja ikuisesti ikään kuin. Ja millä tavoin se voi olla, millä tavoin se pitää ottaa huomioon tulevat mahdolliset muuttuvat käyttötarkoitukset. Se laittaa ainakin itseäni tosi kiinnostavat prosessit kääntymään ajattelussa, että se asettaa sen pelin jotenkin ihan toisella tavalla.

Maija Kasvinen [00:33:55]: Sehän sallii myös toisaalta sen, että sinun näkökulma tähän elinkaarettomuuteen on nyt ja ikuisesti, mutta siihenhän voi suhtautua myös niin, että se on siinä kunnes toisin päätetään tai kunnes toisin halutaan.

Niilo Rinne [00:34:12]: Mutta periaatteessa jo se lähtöoletus, jos ajatellaan, että suunnittelun lähtökohdaksi otettaisiin se, niin kyllä sitä varmaan nykyään enemmän onkin.

Maija Kasvinen [00:34:20]: Joo, mutta haluaisin tuoda tähän keskusteluun jotenkin se, että varmasti on myös asioita, joiden tulee olla orgaanisia, joiden ei pidä olla ikuisia. Kaikki rakentaminen, rakennuskulttuuri kuvaa myös elämää ja siihen kuuluu myös kuolema ja se, että asiat poistuu. Sitä meidän on tosi vaikea myös hyväksyä.

Panu Savolainen [00:34:45]: Näin tietysti, ja tämä poistumisen problematiikka on hirveän kiinnostava siinä. Nostaisin tässä esiin, että se ero on juuri siinä, että annetaanko me rakennukselle valmiiksi kuolemantuomio esimerkiksi sadan vuoden päähän, vai tehdäänkö me se olemassa olemaan mahdollisimman pitkään ja toistaiseksi. Siinä on iso ero. Tämä tietysti voi olla vallankumouksellinen ajatus, niin kuin Niilo sanoi, tämä elinkaareton rakentaminen, mutta minulle se ei missään tapauksessa ole, koska itse opetan, uusille tai nuorille arkkitehdeille, opiskelijoille sellaista asiaa kuin restaurointi, jossa suunnitellaan olemassa olevien rakennusten sen käyttöiän jatkumista oikeastaan mittaamattoman ajan päähän. Esimerkiksi Helsingin tuomiokirkko tai Turun linna tai Niemelän torppa Seurasaaressa restauroidaan, niin ei me määritellä, että se restauroidaan 200 vuoden päähän ja sitten se puretaan, vaan kyllä se restauroidaan olemaan siellä niin kauan, kunnes tulee joku semmoinen katastrofi, joka sen hävittää. Eli restauroinnissa on aivan luonnollista, että meillä ei ole olemassa mitään elinkaaren käsitettä ja se sama ajattelutapa tosiaan pitäisi ulottaa ihan uudisrakentamiseen.

Niilo Rinne [00:35:58]: Tuo on totta. Ehkä minun täytyisi täsmentää, ehkä tämä ajatus vallankumouksellisuudesta on se, että se olisi vallankumouksellista nykyrakentamisessa tai muussa on kuvaavaa meidän ajalle. Koska kun me projisoidaan tämä kysymys jonnekin antiikin aikoihin, niin silloinhan se oli aivan toinen ajallinen perspektiivi ja täysin toisenlainen maailmankuva ja ajatus siitä. Kyllä ne silloin rakennettiin nyt ja ikuisesti oleviksi, kirkkorakennukset ja muut. Niin vaan se, että kuinka paljon se kuvastaa meidän aikaa, että tämänkin kaltainen ajatus voi tuntua jostain ihmisestä vallankumoukselliselta.

Panu Savolainen [00:36:44]: Joo, kyllähän se kuvastaa. Sekin on huomioarvoista, että itse asiassa saan työskennellä, mikä on tosi kivaa sellaisella aitiopaikalla, missä näen koko ajan ja keskustelen 20-25-vuotiaiden ihmisten kanssa, jotka opiskelee ja valmistuu Suomessa arkkitehdiksi. Se on tietysti se tietynlainen tulevaisuuden kuva, mikä me nähdään myös tällä alalla. Ja sitten en halua tässä olla mikään ikärasisti, tunnen tosi paljon siis eläkkeellä ja keski-iässä olevia arkkitehtejä, jotka tosiaankin ajattelee hyvinkin radikaalisti näistä asioista. Sanoisin, että se tavallisten ihmisten mielestä radikaali ajattelu arkkitehtuurissa alkaa meidän alan sisällä olla aika konventionaalista. Odotan vain sitä pistettä, koska se alkaa yltää siihen, että meillä on tarjontaa toisenlaisesta asuntoarkkitehtuurista kuin tästä putkiyksiörallista ja finanssikapitalismin arkkitehtuurista, mitä tällä hetkellä Helsinkikin on ammuttu täyteen viimeiset kymmenen vuotta. Onneksi nyt tulee vähän tuumaustauko.

Niilo Rinne [00:37:46]: Voisin vielä tarttua tuohon Maijan alkukysymykseen siitä, minkälaista arkkitehtuuripolitiikkaa. Jos tässä nyt sitten miettii ehkä juuri tätä politiikkana. Englanniksi se on poli, siis myös varmaan käytäntöihin liittyy sanana enemmän. Koska olen nyt työni puolesta perehtynyt vähän tähän monien näkökulmasta ehkä kuivakkaan kuntasektorin ja siihen virkamies- ja päätöksentekotasoon, jossa niitä tosi isoja kestävyyteen liittyviä kysymyksiä tehdään. Ehkä siinä arkkitehtuuripolitiikassa todella pitäisi pystyä tarjoamaan mahdollisimman helppoja työkaluja ja toimintamalleja sinne virkahenkilö-organisaatiotasolle. Kaikki lähtee, niin kuin Panukin hyvin toi niin sieltä kasvatuksesta, koulutuksesta. Siinä, kun nuoremmat sukupolvet vähitellen ottaa paikkaansa siellä, jotka näkee maailman ja oppii uudenlaista ajattelua. Sen pitää mennä sinne, missä sitä valtaa käytetään. Ja mitkä ne työkalut ja mitkä ne keinot on, niin siihen sen pitäisi pystyä vastaamaan. Yhtäältä sitä teoreettista ajattelua suuntaavaa tasoa, mutta samaan aikaan sinne päätöksentekoon menevää.

Maija Kasvinen [00:39:00]: Ja mikä se sisältö on? Se on varmaan myös aika kriittinen asia. Mitä me sinne kirjataan? Pitääkö sen viestiä arvoista ja mihin se silloin linkittyy? Mistä ne arvot tulevat?

Niilo Rinne [00:39:12]: Se, minkä olen oppinut tuossa, kun olen tehnyt nyt kaupungilla viitisen vuotta hommia. Olen ymmärtänyt, että puheilla ja keskustelulla ja diskursseilla, mitä me käydään, voi olla aivan valtava merkitys. Huomaan, että jo tuon radioaseman kanssa, kun olen työskennellyt, niin ollaan pystytty tuomaan sitä historiaa ja arvoa esiin. Minusta tuntuu, että se puhe- ja ajattelutapa kaupungin suunnassa on muuttunut. Se on toki hyvin uniikki ja spesiaali keissi, mutta se vaan itselleni on tuonut esiin sen, että jos pystytään muuttamaan joku keskustelutapa rakentamiseen liittyen esimerkiksi, niin se vaikutus voi olla todella iso.

Maija Kasvinen [00:39:51]: Tiedon merkitys. Mitä enemmän asioista tietää, sen enemmän niihin usein kiintyy. Seuraava iso kysymys onkin se, että koska kaikella on tarina, niin miten me päätetään se, että mitkä tarinat on kiinnostavia ja säilyttämisen arvoisia?

Niilo Rinne [00:40:07]: Ja kenen tarinoita ne on? Se on myös aina kiinnostavaa. Kenen ääni kuuluu? Kenen tarinaa kirjoitetaan? Kuka hallitsee niitä kertomuksia?

Maija Kasvinen [00:40:17]: Onko vielä jotain loppukaneetteja? Voitaisiin varmaan lopetella tässä kohtaa?

Panu Savolainen [00:40:21]: Mitä sitä nyt keksisi loppukaneetiksi? Tämä on tietysti hyvä kysymys, että mihin näistä eri rönsyistä kietoisi sitten yhteen. Tämä kontrollin ja kaaoksen ideahan mielestäni arkkitehtuurissa on myös hirveän kiinnostava sekä taiteena että materiaalivirtoina. Mehän kuvitellaan, että pystytään hirveän hyvin tällä hetkellä kontrolloimaan kaikkea. Meillä on miljoona exceliä, joilla lasketaan ja yritetään luoda järjestelmää, joilla lasketaan sitä rakennusaineiden kiertoa tulevassa kiertotaloudessa. Tai sitten ajatellaan, että ihmiskunta jotenkin hallitsee itsensä, mutta tämä on tietysti nämä yltyvät viheliäiset ongelmat ja koko lajia ja biosfääriä uhkaavat katastrofit, joiden kynnyksellä me ollaan, niin ne on ehkä sitten avanneet vähitellen toivottavasti yhä useamman silmät silleen, että näin ei ole. Ja meillä on ihan sama asia tosiaan arkkitehtuurissa. Eli tavallaan se, että vetäen yhteen tähän, että mitä me suojellaan ja mihin asti me ajatellaan asioita säilyttävämme, niin jos me katsotaan oikein kauas, niin kyllä se Österbladin tontti, se on muutaman metrin korkeudessa merenpinnasta. Kyllähän tässä siis 500 vuoden päästä se on meren alla tätä menoa, ellei mitään tehdä. Ja sitten vielä, että jos me onnistutaan estämään sen päätyminen meren alle, niin sitten meille kuitenkin tulee jääkausi, joka tuhoaa sen. Siihen nyt menee vähän kauemmin, sellaiset 50 000-60 000 vuotta, mutta sittenhän se jäätikkö sen litistää alleen. Näin se on, että ei kaikki tietenkään ole ikuista.

Maija Kasvinen [00:41:56]: Pitäisikö meidän vaan tanssia raunioilla?

Panu Savolainen [00:41:58]: Voi olla, että me joudutaan, jos me jatketaan näin, kun me nyt tehdään.

Maija Kasvinen [00:42:02]: Hei, suurkiitokset tästä. Ja jäämme seuraamaan, mitä uusi paikallinen kehityshanke tuo tullessaan.

Niilo Rinne  [00:42:14]: Kiitos.

Panu Savolainen [00:42:14]: Kiitoksia.

[00:42:24]: [musiikkia]

[äänite päättyy]