Aina on toivoa

Peli ei ole pelattu, sanoo Sini Harkki.

Greenpeacen Pohjoismaiden pääsihteeri on tullut Kiasma-teatterin lavalle kertomaan, että ilmastonmuutosta hillitsemisessä tapahtuu koko ajan paljon hyvää.

Erityisen tyytyväinen Harkki on vauhdista, jolla uusiutuvan energian käyttö lisääntyy ja hiilen poltto vähenee, kunhan hankkeet eivät ulotu alkuperäiskansojen maille ilman neuvottelua ja heidän suostumustaan.

Hän muistuttaa, että jos 1980-luvulla eli kylmän sodan vaikeina aikoina ei olisi tehty kansainvälisiä ympäristösopimuksia, maailman keskilämpötila saattaisi nousta tulevaisuudessa kuudella asteella. Nyt lämpötilan ennustetaan nousevan kolmella asteella, mutta sitäkin voidaan hillitä.

”Ratkaisut eivät ole avaruustiedettä”, Harkki huomauttaa. ”Jos kaikki ihmiset söisivät terveyssuositusten mukaan, maailman lihantuotanto puolittuisi. Sen ansiosta ilmaston lämpeneminen jäisi 1,2 asteeseen.”

Sehän kuulostaa toiveikkaalta! Ja niin on tarkoituskin, sillä osana Baltic Circle -festivaalia järjestetyn seminaarin nimi oli Puheenvuoroja vallasta ja toivosta. Marraskuun 29. päivänä seitsemän puhujaa oli kutsuttu tarkastelemaan taiteen roolia yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan muutoksessa. He paneutuivat erityisesti risteyskohtaan, jossa maankäyttö, taide ja kansalaisvaikuttaminen kietoutuvat yhteen. Kukin antoi myös konkreettisia ehdotuksia.

Sini Harkilla on yleisölle toive. Hän kaipaa taidetta ja kirjallisuutta, joka aktivoi mielikuvitusta.

”Meillä pitää olla kykyä ajatella, että yhteiskunta ei romahda vaan asiat voivat mennä myös hyvin. Jonkun pitää kirjoittaa, että selviäminen on yhtä todennäköistä kuin hajoaminen.”

Harkki on vakuuttunut, että taide ja sen tarinat voivat luoda ihmisille samaistumisen kokemuksia, jotka saavat meidät näkemään oman roolimme kamppailussa tärkeiden asioiden puolesta.
 

Tutkija ja kalastaja Tero Mustonen on matkustanut Helsinkiin Joensuun ja itärajan välissä sijaitsevasta Selkie-kylästä. Hän heijastaa valkokankaalle Suomen kartan, jossa loistaa 127 punaista palluraa. Niitä Mustonen nimittää toivon pisteiksi. Ne ovat suoalueita, jotka Mustosen edustama Osuuskunta Lumimuutos on vuoden 2016 jälkeen ostanut nimiinsä ja suojellut. 

”Suoluonnolla on valtavan tärkeä merkitys Suomelle ja ilmastolle. Nyt täytyy varmistaa, ettei tuuliturbiiniteollisuus valtaa soita.”

Puheenvuoronsa päätteeksi Mustonen tekee paljastuksen. Osuuskunta oli saanut 600 000 euron lahjoituksen, jolla se suojelee satoja hehtaareja lisää pohjoista suota. 

”Kymmenen vuoden kuluttua vastaavassa tilaisuudessa suojelukartalla toivomme näkyvän 500 uutta punaista valopilkkua”, Mustonen lupaa ja saa raikuvat aplodit.
 
Inarinsaamelainen muusikko Anna Morottaja ei puhu seminaarissa. Hän ilmaisee itseään esiintyen milloin suolintua muistuttavalla kaakatuksella milloin riekon räkätyksellä. Asiapitoisten puheenvuorojen väleissä Morottajan vangitseva inarinsaamelainen livđe-tulkinta onkin eräänlainen taiteellinen kommenttipuheenvuoro, joka tarjoaa kuulijoiden aivoille tervetullutta yllätystä.

Julie’s Bicycle on lontoolainen ajatushautomo ja Farah Ahmed siellä työskentelevä ilmasto-oikeudenmukaisuustyön asiantuntija. Hän esiintyy seminaarissa videon välityksellä ja tuo esiin samanlaista viestiä kuin Greenpeacen Sini Harkki. Hänen mielestään nykyajassa, jota varjostavat sodat ja kriisit, on erityisen tärkeää kuulla taiteilijoilta tarinoita, jotka luovat yhteiskuntaan merkityksellisyyden tunnetta sekä vaihtoehtoisia näkökulmia kuluttamiselle. Se voi Ahmedin mielestä olla rohkeutta, runsautta, vieraanvaraisuutta, rakkautta ja vapautuneisuutta.

Ahmed myös muistuttaa alkuperäisyhteisöjen kulttuureista, joissa on kautta aikojen ollut rituaaleja, taidetta, tanssia ja musiikkia.

”Tässä ajassa tarvitaan tasa-arvoista kumppanuutta.”

Farah Ahmed kertoo myös Julie’s Bicyclen uudesta kulttuuri- ja tapahtumatuottajille laatimasta esteettömyysoppaasta. Se tarjoaa ympäristöystävällisiä keinoja, joilla liikuntarajoitteisten ja vammaisten ihmisten osallistuminen helpottuu.

Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Kaisa Rönkkö on viime aikoina osallistunut asiantuntijana valiokuntien kuulemisiin. Rönkkö toivoo, että he, joilla kulttuurialalla ja muutenkin yhteiskunnassa on valtaa, käyttäisivät rohkeammin ääntään kulttuurin puolesta.

Rönkön oma puheenvuoro nojaa merkityksellisiin valokuviin, joissa näkyy, miten taiteen ja hallinnon voimasuhteet ovat jatkuvasti vaihdelleet. Vuonna 1933 saksalaiset opiskelijat polttivat Hemingwayn, Einsteinin ja Freudin kirjoja. Vuonna 2020 Pussy Riot -yhtye vaati Moskovan Punaisella torilla vallanvaihtoa. Tältä vuodelta Rönkkö vilauttaa lehtiotsikoita Unkarista, Italiasta ja Slovakiasta. Niissä kaikissa toistuu äärioikeiston nousu.

Rönkkö on aikaisemmin työskennellyt puolustusvoimissa ja sanoo olevansa varautumisen kannalla myös kulttuurin ja taiteen kysymyksissä. 

“Medialukutaidon, kulttuurinlukutaidon ja ihan lukutaidonkin voi menettää”, Rönkkö sanoo.

Hän näyttää myös kuvan Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin valtaannousutilaisuudesta vuodelta 2021, jossa silloin 22-vuotias runoilija Amanda Gorman lausui runoaan Kukkula jolle kiipeämme. Rönkkö saa yhä lohtua sen säkeistä. Maailma ei ole rikki. Se on keskeneräinen. 
 

Paneelikeskustelussa oikeuksien ja suojelun teemat syvenevät. Taiteilija ja aktivisti Moe Mustafa kertoo palestiinalaisjuuristaan sekä ahdistuksesta, jonka Gazan sota hänessä aiheutti. Työkyky meni vuodeksi.

Hän on syntynyt Jordaniassa. Israelin politiikan takia diasporapalestiinalaisilla ei ole pääsyä kotimailleen, joten hän ei ole koskaan Palestiinassa käynyt. 

“Palestiinan muistot ovat silti minunkin kehossani”, Mustafa sanoo.

Hän korostaa, että maa ja paikka eivät ole vain maantieteellisiä vaan myös tunteen ja yhteyden asioita. Tänä vuonna Mustafa on purkanut kollektiivisia muistojaan keskustelemalla äitinsä kanssa suvun vaiheista.

”Minua kiinnostaa kaipauksen rakenne”, Mustafa sanoo.

Paneelin vetäjä, saamelaisaktivisti ja ohjaaja Pauliina Feodoroff vahvistaa empaattisesti puhujien ajatuksia. Kolttasaamelaisena, jonka suku on pakkosiirretty ja sukualueet viety, hän ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun sukupolvelta toiselle siirtynyt suhde maahan katkaistaan. 

”Niiden, jotka muistavat maan, on välitettävä muistoja, tapoja, kulttuuria ja kieltä, jotta jatkuvuus säilyy. Ja jotta sitten, kun jonain päivänä pääsee takaisin, olisi vielä järjissään”, Feodoroff sanoo.

Mustafa nyökkää. ”Jotta voimme päästä eteenpäin”, hän lisää.

Seminaarin päättyessä monen osallistujan mieleen todennäköisesti jää Kaisa Rönkön ehdotus. Hän kannusti jokaista ihmistä hakeutumaan avoimeen keskusteluun sellaisen ihmisen kanssa, jolla on erilainen arvomaailma ja kulttuurikäsitys. Rönkkö uskoo, että sellainen murtaa poteroita ja turhia ennakkoluuloja.

Teksti: Kaisa Viitanen