Ilon kautta, vaikka syän märkänis

Sisällä on työn touhussa jo paljon paikkakuntalaisia, sekä kunnan vapaa-aikatoimen henkilöstö että talkoolaisia, myös Ukrainasta. Ottakkee kahvia, milloin työ syötte, tässä on teille vähän voileipiä ja sipsiä – tehkee se tsekki, niin piäsettä syömään. 

Vapaa-aikasihteerin koko perhe touhuaa salissa valopiuhojen kimpussa, nuorimmainen ryömii lattialla. Musiikkiyhdistyksen konkarijäsen viimeistelee lavarakenteita, joita on rakennellut jo useampana päivänä. Tuntuu, että tämä tapahtuma on tuonut pienen paikkakunnan kaikki toimijat yhteen. Ilmassa on suuren paikallisylpeyden ja kyläjuhlan tuntua! Liikuntasali täyttyy yleisöstä hyvissä ajoin ennen konsertin alkua: Tiiättekö, ennakkovarauksia konserttiin on 160! Ei ikinä oo mihinkään ollut näin paljoa, hehkuttaa konsertin iloinen vastuuhenkilö. Näyttää, että koko kylä on liikkeellä. Ja niin onkin, sillä melkein 15 % kunnan asukkaista on paikalla. Jos tämä sama tapahtuisi Helsingin seudulla, paikalla tilaisuudessa taitaisi olla yli 100 000 ihmistä.

Miten työ nyt näin pienelle paikkakunnalle tulitta?

Me laulamme, soitamme ja konsertti päättyy encoreen, yhteisiin valokuviin ja halauksiin. Vaikka konsertti on yksi etappi pidemmällä kiertueellamme, se jää meille kaikille mieleen käsin kosketeltavan yhteisöllisyyden vuoksi. Kaikki yhdessä, nuorimmasta vanhimpaan, tekemässä ja toimimassa yhdessä. Kaikesta tuntee, että päivällä on tälle pienelle paikkakunnalle paljon suurempi merkitys, kuin pelkkä konserttitapahtuma. Ja kuinka kiitollisia ihmiset ovat, kun kulttuuri tulee kerrankin heidän luokseen, eikä jää kymmenien tai satojen kilometrien taa, suuriin saleihin tai areenoille.

Kulttuurin ja taiteen pitää olla kuin ruisleipä – tarjolla jokaisessa ruokapöydässä joka päivä.

Pääsemme jälleen paraatipaikalta todistamaan, mikä valtava vaikutus kulttuurilla on. Kiitosviestejä ja iloisia some-kommentteja lukiessa alkaa kuitenkin harmittaa. Tällaisten tapahtumienhan pitäisi joka puolella Suomea olla arkipäiväisiä ja säännöllisiä, eikä harvinaista herkkua. Kulttuurin ja taiteen pitää olla kuin ruisleipä – tarjolla jokaisessa ruokapöydässä joka päivä.

Valitettavasti kulttuuri on kuitenkin etenkin harvaanasutuille seuduille paljon puhuttua luksusta – ei kuitenkaan taiteen itsensä takia, vaan saatavuutensa ja saavutettavuutensa vuoksi. Enemmän ja enemmän saamme tutkittua tietoa taiteen vaikutuksista mieleemme ja hyvinvointiimme. Valtion kulttuuribudjetin nostaminen yhteen prosenttiin tulee siis olla itsestään selvää. Taideaineita koulussa pitää lisätä, eikä leikata. Kulttuurin ymmärtäminen todellisena peruspalveluna on oltava jokaisessa kunnassa itsestäänselvyys, kuten pienistä pienimmässä Rääkkylässä, joka uudessa kuntastrategiassaan linjasi olevansa kulttuurikunta.

Valitettavasti kulttuuri on kuitenkin etenkin harvaanasutuille seuduille paljon puhuttua luksusta – ei kuitenkaan taiteen itsensä takia, vaan saatavuutensa ja saavutettavuutensa vuoksi. 

Kun näitä asioita on ammatikseen tehnyt ja katsonut täältä itäisestä kulttuuripitäjästä käsin jo nelisenkymmentä vuotta, arvostaa koko ajan harvenevaa harvaanasuttujen alueiden luovan alan toimijoiden sitkeyttä aina enemmän. Täältä katsottuna asiat näyttävät todellakin erilaisilta. Kyllä, täällä on tilaa tehdä ja luoda – saa huutaakin ihan rauhassa, jos siltä tuntuu. Resurssit puhututtavat, mutta niinhän ne varmaankin tekevät sitä kaikkialla. Mutta kun kuulee, että taas yksi luovan alan toimija muutti pois, toinen lopetti ja kolmas luovutti, miettii väkisinkin, onko luovassa työssä täällä ettäänperällä mitään järkeä. Kun saa sähköpostin, jossa kollega avautuu, että miksi apurahat menevät aina muille ja miksi taiteilijan työ täällä on jatkuvaa ammattitaidon vakuuttelua, anomista, uuden projektin suunnittelua ja kehittämistä. Ja kysyy, miksi täytyy aina keksiä uutta - enkö ole hyvä itseni? Se pistää miettimään.

Siksikö siis monet luovan alan toimijat uupuvat, luovuttavat tai muuttavat muualle, kun eivät enää jaksa puolustaa olemassaoloaan asuessaan kaukana kasvukeskuksista. Ja miksi asiaa tunnutaan välillä arvotettavan ylipäätään niin, että tietyssä paikassa asuessa taide on arvokasta. Yhtä pitkä matka se on molempiin suuntiin.

Luova työ on kuitenkin usein paikkariippumatonta. Josko harvaan asuttujen kuntien momentum olisikin nyt! Pienemmissä kunnissa on varmasti tyhjillään olevia, hyväkuntoisia asuntoja, jotka sopisivat taiteilijoiden kodeiksi. Entä jos hyvää työsuunnitelmaa vastaan saisikin kodin perheelleen sovituksi ajaksi? Ja kun pienillä paikkakunnilla yhteisöllisyys on käsin kosketeltava voimavara, luovan alan toimijalle saattaisikin nopeasti kasvaa aivan uudet juuret.

Suomen jokainen kolkka tarvitsee ovia, joita avata ja joista astua sisään kulttuurin ja taiteen maailmaan. 

Tarvitsemme tässä ajassa taidetta, luovuutta ja kulttuuria enemmän kuin koskaan. Elämyksiä, jotka nostattavat kokijalleen suuria tunteita ja jättävät sieluun jäljen. Kokemuksia, jotka ravistelevat. Suomen jokainen kolkka tarvitsee ovia, joita avata ja joista astua sisään kulttuurin ja taiteen maailmaan. Maamme niemet ja nokat tarvitsevat luovien alojen ammattilaisia, harrastajia ja ihmisiä, jotka innostuvat, tekevät ja laittavat itsensä likoon. 

Kaikkia heitä me tapasimme Värttinän kanssa keikkamatkallamme Savossa, Vesannolla.