Oikeat sanat

Panin tämän merkille, sillä olen viime vuosina käyttänyt termiä itsekin. Se on tuntunut toimivan hyvin ja sopivasti herätellyt ajatuksia. Alkutuottajina on totuttu ajattelemaan maanviljelijöitä ja maitotilallisia, ei niinkään säveltäjiä tai kirjailijoita. 

Kuitenkin yksittäisen taiteilijan asema suhteessa markkinoihin ja yleisöön on pitkälti samankaltainen. Mitään kaupattavaa tai kulutettavaa ei ole ilman taiteen tekijöitä. Vaikkapa kustantamojen, kirjakauppojen, levy-yhtiöiden tai konserttitalojen liiketoiminta lepää täysin sen varassa, että alkutuotanto elää ja voi hyvin. Ikävä kyllä myös taidealoilla liiketoiminnan rakenteet ovat viime vuosina muuttuneet siihen suuntaan, että alkutuottajien on entistä vaikeampi saada työstään asianmukaista korvausta.

Alkutuottaja on siis mielestäni kulttuurialalle hyvin sopiva sana. Apuraha sen sijaan on onneton. Se kuulostaa harhaanjohtavasti köyhäinavulta: almulta, jonka yhteiskunta jalomielisyydessään suo taiteilijaparalle, jonka työstä ei ole muille minkäänlaista hyötyä.

Kun itse taannoin eräässä radiokeskustelussa kerroin siihen aikaan nauttimastani valtion taiteilija-apurahasta, sain kuulijalta kipakkaa palautetta. Hän suositteli minulle työkyvyttömyyseläkettä, kun en kerran tule toimeen omalla työlläni. Kerroin hänelle, että työkyvyttömyyseläkkeeni tulisi yhteiskunnalle taatusti huomattavasti kalliimmaksi. Perustelin tämän mielestäni aukottomasti, mutta vastapuoli pysyi kannassaan. Ylittämätön este oli nimenomaan se, että en tullut toimeen omalla työlläni, piste. 

Mutta kuka tässä yhteiskunnassa nyt sitten tulee toimeen täysin omillaan? Julkisen sektorin työpaikkoja ei olisi olemassa ilman yksityistä sektoria. Toisaalta sekä pieniä että suuria yrityksiä, kokonaisia teollisuudenaloja ja myös sitä perinteistä maatalouden alkutuotantoa tuetaan summilla, joihin verrattuna taiteilijoille jaetut eurot ovat pikkurahoja. Kuitenkin juuri taiteen ja kulttuurin tukeminen näyttäytyy julkisessa keskustelussa valitettavan usein puhtaana hyväntekeväisyytenä, ja kaikkein eniten ihmisiä tuntuvat ärsyttävän yksittäisten taiteilijoiden nauttimat apurahat.

Tosiasia on, että taide- ja kulttuurialat työllistävät ja luovat verotuloja. Kansainvälisessä vertailussa luovien alojen osuus BKT:sta on meillä alhainen, joten kasvunvaraa on. Mitä taas apurahoihin tulee, ne ovat täsmäohjattua ja kustannustehokasta elinkeinotukea suoraan alkutuottajalle. Osumatarkkuus on korkea ja vaikuttavuus erinomainen. 

Sanoilla on väliä, koska ne muokkaavat ajatteluamme ja sitä kautta todellisuutta. Jos panostus kulttuuriin nähdään kulueränä tai vaihtoehtoisesti investointina tulevaisuuteen, päädytään aivan erilaisiin ratkaisuihin.

Siksi olen mielelläni kirjallisuuden alan alkutuottaja. Puhun taiteen ja kulttuurin puolesta talouden kielellä, koska sitä kieltä yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä ja resursseja jaettaessa nyt vain puhutaan ja kuullaan. 

Toisaalta sanat ovat harvoin täydellisiä, ja näissä uusissakin on riskinsä. Pohjimmiltaan kulttuuri nimittäin ei ole elinkeino elinkeinojen joukossa vaan jotain vielä tärkeämpää: koko toimivan ja rauhanomaisen yhteiskunnan pohja. Taiteella on itseisarvonsa, eikä sen merkitys tyhjenny taloudellisiin tai hyvinvointiargumentteihin. Silti rahasta on rohkeasti puhuttava, sillä siitä puhutaan joka tapauksessa. Taiteilijoilla on Suomelle paljon annettavaa, sekä taloudellisesti että henkisesti.