Välillä tulee väsymys

Tutkimustietoa siitä kuinka paljon kulttuurialan tukeminen luo kasvua ja hyvinvointia kyllä löytyy, myös kansainvälistä. Hyödyt ovat kiistattomat. On tärkeää, että meillä on välineitä puolustaa budjettiriihissä alaa, joka loisi sitä kipeästi kaivattua kasvua, ja parantaisi kansalaisten henkistä terveyttä ja hyvinvointia. Kulttuurihan ei todellisuudessa ole kuluerä.

Kulttuurialalla työskentelee noin 80 000 ja välillisesti työllistyen noin 130 000 erilaista hyvän elämisen ja olemisen tuottajaa, alueellisten vetovoimatekijöiden rakentajaa, yhdessä tekemisen mahdollistajaa, kasvattajaa, luovaa ajattelijaa, taiteilijaa.

Aina ei kuitenkaan millään jaksaisi lukuja ja vaikuttavuustutkimuksia. Joskus niihin väsyy.

Kulttuurialalla työskentelee noin 80 000 ja välillisesti työllistyen noin 130 000 erilaista hyvän elämisen ja olemisen tuottajaa, alueellisten vetovoimatekijöiden rakentajaa, yhdessä tekemisen mahdollistajaa, kasvattajaa, luovaa ajattelijaa, taiteilijaa.

Minäkin aloin hädissäni etsiä tutkimustietoa pandemia-aikana, että voisin numeroilla tehdä vaikutuksen päättäjiin, joiden kanssa pääsin keskustelemaan. Olimmehan äkkiä olemattomia. Muilla ihmisillä oli hyvinvointi, josta puhuttiin, mutta kulttuurialan työntekijän hyvinvointi, tai pandemia-aikana pahoinvointi, oli näkymätöntä ja laitettavissa vuosiksi hyllylle odottamaan, että saadaan jälleen kokea, mennä. Jotkut kohtasivat äkillisen, jopa kahden vuoden työttömyyden tahtomattaan, huonoimmissa tapauksissa ilman korvausta. Pahin syntynyt tuho on kuitenkin kokemus oman elämäntyön merkityksettömyydestä. Ympäröivä yhteiskunta näytti sellaiset kasvot, joita ei halunnut uskoa todeksi, ja siitä on vaikea toipua. Sitä puolta pandemian tuhoista ei ole vielä oikein osattu käsitelläkään. Vaurio on kuitenkin syntynyt.

Tosiasiassa merkityksettömyyden kokemus ei ehkä palaudu siihen, ettei taiteen tekemistä tai kulttuurialan työtä mielletty oikeaksi elinkeinoksi. Pohjalla saattaa häilyä epäilys siitä, että yhteiskunta ei tunnu ymmärtävän taiteen ja kulttuurin itseisarvoa. Noin hienosti sanottuna. Raaemmin sanottuna on joutunut kohtaamaan häpeän. Sätkimme kaksi vuotta kuin särjet rannalla, ja muu yhteiskunta oli joko vaiti tai tuntui ilkkuvan päälle. Oli todellakin parempi vedota perustuslailliseen oikeuteen harjoittaa elinkeinoaan, kuin vakuutella ympäröivälle maailmalle, että taide on elintärkeää. 

Jos kysytään, miksi taide on tärkeää, “en osaa sanoa” on todellisuudessa oikeastaan ihan hyvä vastaus. Itseisarvon käsitettä parempi on sanonta “taidetta taiteen vuoksi”. Eräs taiteilija puuskahtikin minulle hyvinvointipuheesta mieleenpainuvasti. “Musta on kyllä kiva aiheuttaa myös pahoinvointia. Olla vaan häiriöksikin.” 

Taidetta ja kulttuuria ei voi yksistään valjastaa kansallisen identiteetin, terveyden, resilienssin tai vientitavoitteen auraa vetämään. Aleksis Kivikin oli joskus omassa ajassaan nykytaiteilija, joka sai niin huonon kritiikin romaanistaan Seitsemän veljestä, että kirja haudattiin vuosiksi, ja kirjailija päätyi mielisairaalaan. Teos ei ollut vaikutusvaltaisen kriitikon mielestä tarpeeksi kansallismielinen ja antoi vastenmielisen kuvan kansasta.

Carol Rama, joka jo 1930–40-luvuilla maalasi taidetta, jota osattiin alkaa tulkitsemaan ja arvostamaan vasta 1970-luvulla feminististen teorioiden syntyessä, haistatti Silvio Berlusconille ja kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, kun hänelle myönnettiin Venetsian Biennaalin Kultainen leijona yli 80-vuotiaana. Raman töitä ei löytynyt gallerioiden tai taidemuseoiden kokoelmista, koska hänen mullistavan taiteensa arvo tunnustettiin laajemmin vasta hänen elämänsä loppumetreillä. Ensimmäisen näyttelyn teoksia ei enää edes ole, koska Italian fasistihallitus kielsi ja tuhosi työt.

Sekä Kiven että Raman taiteessa ei nähty ympäröivän yhteiskunnan taholta kummoistakaan arvoa taiteen syntyhetkellä. Hyvinvointihyödystä puhumattakaan. Oli olemassa hyväksi katsottua, oikeanlaista taidetta, ja sitten mitä lie ala-arvoista radikaalia rumaa roskaa. Myöhemmin Raman teokset ovat vaikuttaneet laajalti tulevien sukupolvien taiteilijoiden ajatteluun ja työhön, Kiven teokset kansalliseen identiteettiin sekä suomenkielisen kirjallisuuden kehittymiseen. Taiteilijat ovat halunneet luoda, tehdä, he ovat siis luoneet, tehneet. Itseisarvon käsitettä voisi vapaamuotoisesti päivittää tarkoittamaan: pääasia että taide syntyy, vasta aika antaa perspektiivin sille, mitä syntyi ja mihin se vaikutti.

Taide ei ole olemassa silittääkseen ketä milloinkin myötäkarvaan. Sen ei kuulu olla vain kiva juttu, rentoutusta, tai sijoituskohde. Sen kuuluu saada olla vapaa, ja kasvaakseen se tarvitsee monimuotoisen taiteen ja kulttuurin kentän, joka saa elää ja kehittyä omalakisesti. Se tarvitsee tiloja, resursseja, tekijöitä, harrastajia, mahdollisuuden. Taide saa olla ärsyttävää, turhaa, kriittistä, rumaa, vaivalloista.

Taide ei ole olemassa silittääkseen ketä milloinkin myötäkarvaan. Sen ei kuulu olla vain kiva juttu, rentoutusta, tai sijoituskohde. Sen kuuluu saada olla vapaa, ja kasvaakseen se tarvitsee monimuotoisen taiteen ja kulttuurin kentän, joka saa elää ja kehittyä omalakisesti. Se tarvitsee tiloja, resursseja, tekijöitä, harrastajia, mahdollisuuden. Taide saa olla ärsyttävää, turhaa, kriittistä, rumaa, vaivalloista. Se ehtii ajatella toisin, ja esittää kysymyksen, jota emme osanneet koskaan aiemmin kysyä. Sen ympärillä pyörivät kaikki, se vetää puoleensa, sen äärelle rakentuu elämää, se saa 150 000 ihmistä vuodessa matkustamaan Mänttään museoon tai 30 000 ihmistä kesäkuussa Sodankylään katsomaan elokuvia.

Välillä tulee väsymys. Toivon, että taiteilijat jaksavat väsymyksen väistyessä rakastaa ja tehdä taidetta taiteen vuoksi yhä vielä, aina ja uudestaan.