Uusien akateemikoiden juhlapuheissa korostui taiteellisen perinnön merkitys

Akateemikko Hilja Grönforsin juhlapuhe

Arvoisa tasavallan presidentti, arvoisa kulttuuriministeri, arvoisa taideneuvosto ja muut kutsuvieraat! 

On suuri ilo tavata teidät täällä, Ritarihuoneen juhlasalissa, jonne saavuin nyt ensimmäistä kertaa kunniatohtorina. Matkani tohtorinhatun alle on ollut pitkä ja mielenkiintoinen. Se alkoi jo silloin kun lapsena kuuntelin vanhempieni ja sukulaisteni lauluja, sillä minä synnyin laulajien sukuun. Meillä laulettiin kärryissä ja reessä, niin kesäisten järvien rannoilla kuin talvipakkasten jäätämillä taipaleillakin, ja itse lauloin mukana jo polvenkorkuisena. Isoäitini sanoi usein lauseen, joka on jäänyt hyvin mieleeni: "Tämä lapsi se laulaa onnensa!"

Usein mietin, mitä hän tällä tarkoitti, mutta yksi asia on varmasti pitänyt paikkansa: minulla on ollut onni tavata kymmeniä, ellei peräti satoja vanhoja romanilaulajia vuosien varrella, ja olen saanut tallentaa tuleville polville heidän lauluaarteistonsa, joka olisi muuten iäksi kadonnut. 

Tein keruutyötä 90-luvulta lähtien, ajoin tuhansia kilometrejä vanhalla autollani ja kirjoitin lauluja ylös ruutuvihkoihini. Yhdistelin parhaita versioita, etsin puuttuvia säkeitä ja kuuntelin tarkasti, miten vanhat laulajat tulkitsivat eri tyylilajeja, joita romanimusiikissa on runsaasti.

Kokoelmani olisi kenties jäänyt pöytälaatikkoon, jos minulla ei olisi ollut matkan varrella myös vankkaa tukiverkostoa. Perheeni on jaksanut aina kannustaa työtäni, samoin kuin koko romaniyhteisömme, ja minulla on ollut ilo saada mukaan myös valtaväestön tutkijoita, nuotintajia, taiteilijakollegoita ja erilaisia apurahatahoja, jotka ovat antaneet minulle vankan pohjan ja uskon keruutyöni merkityksestä. 

Romanitaustaisen taiteilijan nimitys kunniatohtoriksi kertoo myös siitä, miten tasa-arvoisessa ja vähemmistökulttuureitakin arvostavassa maassa edelleen elämme. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole muuttumaton tila, vaan se vaatii jokapäiväisiä tekoja ja rohkeita arvovalintoja. Maassamme 60-luvulla alkanut kansalaisaktivismi on parantanut romanien oloja monin tavoin, mutta paljon on vielä tehtävää, ennen kuin olemme aidosti samalla lähtöviivalla valtaväestön kanssa. Toivon, että voin akateemikkona osallistua näkyvästi tähän tärkeään työhön ja olla myös nuoremmille romaneille esimerkkinä siitä, että omasta kulttuurista käsin voi maailmaa muuttaa avarampaan suuntaan.

Akateemikko Vilhelm Helanderin puhe

Herra Tasavallan Presidentti, arvoisa kulttuuriministeri, hyvät taiteen ystävät

Puolet työstäni olen omistanut arkkitehtuurin historian opetukselle ja rakennusperintöä puolustavalle kirjoitustyölle, toisen puolen rakennettua ympäristöä, sen hoitoa ja restaurointia koskeville suunnittelutehtäville. Akateemikon arvonimi merkitsee minulle henkilökohtaisesti työurani huipentumaa. 

Koen nimityksen samalla myös niin, että sillä annetaan arvoa rakennusperinnön hyväksi tehtävälle työlle yleisemminkin. Tunnustetaan, että rakennusten korjaamisen ja restauroinnin suunnittelu on täyspainoinen osa arkkitehtuurin tehtäväkentästä. Tällä on laajempaakin merkitystä. Jos Suomi aikaisemmin oli uudisrakentamisen luvattu maa, nyt vähintäänkin puolet rakennustoiminnasta liittyy vanhojen ympäristöjen hoitoon, korjauksiin ja täydentämiseen.

Tällä tilaisuudella on hienolla tavalla yhteinen sanoma: Molemmissa akateemikkonimityksissä korostuu maamme taiteellisen perinnön ja perinteen merkitys. Suomalaisen kulttuurin omintakeisten piirteiden ylläpitämisellä on myös oleellinen merkitys siinä, millaisen kuvan Suomi antaa itsestään kansainvälisesti.

Tämän myönteisen ilmapiirin rinnalle on kuitenkin pakko tuoda esiin rakennusperintömme säilymisen kannalta ajankohtaisia uhkakuvia. Rajoitun kolmeen kohtaan.

Ensimmäiseksi otan esiin huolen Helsingin kaupungin ominaispiirteiden säilymisestä. Olen yli puolen vuosisadan ajan yrittänyt vaikuttaa kotikaupunkini kaupunkikuvan kehittämiseen. Kaupunki on nyt yhdessä dynaamisimmista kehitysvaiheistaan. Yksityinen yritteliäisyys on aina ollut tärkeänä kehityksen moottorina kaupungissamme. Sitä on kuitenkin tasapainottanut yhteisen edun vaaliminen päätöksenteossa. Tuloksena on ollut moni-ilmeinen, mutta tasapainoinen kaupunkikehitys.  Tällä hetkellä kuitenkin yksityiset kiinteistönsijoittajat ja heidän aloitteensa ovat saaneet kaupungin historiassa ennenkuulumattoman vallan. Se näkyy siellä täällä esiin pulpahtavissa paksuissa tornitaloissa tai julkisten kaupunkitilojen valtaamisena rakennusmaaksi. Helsinki näyttää tulleen jonkinlaiseen uhmaikään. 

Kun sallittua rakennusoikeutta kysynnän alaisilla vanhoilla tonteilla korotetaan, paikalla olevien rakennusten arvo muuttuu nollaksi tai suorastaan negatiiviseksi, kun purkukustannuksetkin otetaan huomioon. Tuloksena uusi purkuaalto, kuin yli 50 vuotta sitten.

Toiseksi on todettava, että muihin taiteenaloihin verrattuna rakennustaiteen alalla ei näytä olevan minkäänlaisia tekijänoikeuksia.

Kolmanneksi on pakko tuoda esiin huoli siitä, voidaanko Museovirastolle pitemmällä tähtäimellä turvata riittävät toimintaedellytykset sen lakisääteisten velvoitteiden hoitamiseen rakennusperinnön ylläpitämisen valvojana ja neuvonantajana.

Taiteellisen toimintani osalta olen kiitollisuuden velassa monille tahoille. Ensimmäiseksi haluan muistaa Suomen rakennussuojelun pioneeria, professori Nils Erik Wickbergiä, tärkeintä opettajaani ja ammatillista esikuvaani.

Haluan kiittää myös niitä valistuneita rakennuttajia, jotka ovat uskoneet minulle huolenpidon rakennuksistaan.  

Arkkitehdin toiminta merkitsee mitä suurimmassa määrin ryhmä- ja yhteistyötä. Minulla on vuosikymmenien aikana ollut uskomaton onni saada yhteistyötovereikseni taitavia ja lojaaleja kollegoja.

Haluan kiittää myös Suomen arkkitehtiliittoa siitä, että se on ylläpitänyt maamme rakennusperinnölle niin tärkeää avointen arkkitehtikilpailujen perinnettä. Yhteistyössä Pekka Pakkalan ja Mikael Sundmanin kanssa saavutettu voitto Katajanokan suunnittelua koskevassa kilpailussa vuonna 1972 avasi minulle mahdollisuuden toimia suunnittelevana arkkitehtina. Yhteistyössä tehdyt Katajanokan ja sen kärjen suunnitelmat merkitsivät minulle ensimmäistä suurempaa, viisi vuotta kestänyttä arkkitehdintyötä.

Johtaja Kaisa Rönkön puhe

Arvoisa tasavallan presidentti, arvoisa ministeri, hyvät taiteen akateemikot, juhlayleisö

Taideneuvosto korostaa ehdotuksissaan taiteen akateemikoiksi  merkittävää taiteellista uraa. Tällöin se väistämättä tarkoittaa myös vaikutusta alan kehittymiseen – taiteen ja kulttuurin tulevaisuuteen – yhteiskunnan tulevaisuuteen. Aitoa tulevaisuuskuvaa kun ei voi muodostaa vain teknologiasta ja taloudesta, vaan myös taiteesta käsin.

Teidän kahden uuden taiteen akateemikon kohdalla tulevaisuusperspektiivistä puhuminen tuntuu poikkeuksellisen merkitykselliseltä.

Filosofi Martin Heidegger kuvaa teoksessaan Oleminen ja Aika kuinka tulevaisuuteen on mahdotonta katsoa tässä ja nyt ilman menneisyyden taustapeiliä. Menneisyyden hoivaaminen on valmistautumista tulevaisuuteen. Vain historian tuntemus auttaa meitä kaivamaan esiin perinnön tarjoamia mahdollisuuksia, joita tiedostamalla ihminen pystyy ymmärtämään nykyisyyttä, itseään ja yhteisöään, tekemään uusia valintoja oman tulevaisuutensa suhteen.

Tämänkaltainen ajatus menneen vaalimisesta ja kunnioittamisesta osana kestävämmän yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamista, ihmisistä, ihmisyydestä välittämisestä leimaa vahvasti uusien taiteen akateemikoiden työtä.  Olette uuden rakentajia, mutta myös vaalijoita ja huolehtijoita, tavalla joka on vaatinut rohkeutta ja radikalismiakin – uutta luovaa ajattelua ja työskentelyä – tiedon ja aatteen välittämistä tuleville sukupolvelle

Vuonna 1970 kaksi teknillisen korkeakoulun nuorta arkkitehtia, arkkitehti Vilhelm Helander ja arkkitehtiopiskelija Mikael Sundman, kirjoittivat myöhemmin Eino Leino -palkinnon voittaneen kirjan Kenen Helsinki. Kirja teki suuren vaikutuksen monialaisiin vaikuttajiin, myös radikaaleihin ja sitä syytettiinkin muun muassa yrityksestä ”valmistaa maaperää vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiselle muuttamiselle.” Teosta pidettiin radikaalina ohjelmanjulistuksena, vaikka vaatimus Helsingin keskustan vanhojen rakennusten säilyttämisestä oli nähtävissä myös hyvin konservatiivisena. Pamflettimainen teos nosti esiin ajalle ominaisen, asukkaista piittaamattoman, autoilijoiden ja liike-elämän etuja ajavan kaupunkisuunnittelun ja arvosteli ajan purkuaaltoa. Kirjan vaikutus oli valtava, se muutti vallitsevaa ajattelua ja johti kaupunkisuunnittelun käänteeseen, jossa muun muassa inhimilinen mittakaava oli keskiössä.

Vilhelm Helanderista tuli menestyvä arkkitehti ja uudistaja sekä professori, jonka merkitys uusille arkkitehtipolville on ollut kiistaton. Hänen työnsä sydän on ollut ”ajan hengen kunnioittaminen” ja hyvä elämä ihmiselle.

Kulttuuriperinnön, tarinoiden, arvojen ja identiteetin, aikojen hengen kunnioittaminen on ollut myös Hilja Grönforsin työn ytimessä. 1990-luvulla romanikielen opettajaopiskelija Hilja Grönfors kiersi laulamassa laitoksissa ja hämmästyi, etteivät romanit osanneet mitään vanhaa laulua alusta loppuun. Hän alkoi huolestua siitä, että vanhat romanilaulut katoavat. Hän kiersi yli 10 000 kilometriä Suomea ja Ruotsiakin romanilauluja keräten, kuuli puuttuvia sanoja ja säkeistöjä ja kirjoitti niitä muistiin. Hän sanoo jatkavansa niin kauan, että kaikki on saatu kirjoihin ja äänitettyä. Tähän mennessä lauluja on levyillä ja nuotinnettuna ja kulttuuriperintö on siirtynyt Hilja Grönforsilta uusille sukupolville myös hänen opettajantyönsä kautta. Suurten kansainvälisten estradien rinnalla Hilja Grönfors on halunnut pitää kiinni myös pienistä intiimeistä esiintymisistä – ihmisen kokoisesta mittakaavasta.

Ajattelen, että uusille taiteen akateemikoille maailman tulee olla inhimillinen, taideluoma ja kulttuurikoti, joka kuvaa historiaa ja kertoo tarinoita, jota vaalitaan ja parannellaan sukupolvelta toiselle. Tämä on kestävän tulevaisuuden luomista. Se on sitä, että mahdollisimman moni saa ymmärrystä siihen, kuka hän on ja mistä hän on tulossa. Historia kun toistaa aina itseään, mutta ei koskaan samanlaisena.

Tänään taiteilijat Suomessa kaipaavat rahan lisäksi ennen kaikkea arvostusta. Arvostus ei ole vain juhlapuheita, se on sitä, että joku kokee sinun luomasi, sinun tekemäsi ja rakentamasi, tarinasi, taiteesi niin arvokkaaksi, että haluaa kantaa siitä huolta ja siirtää sitä eteenpäin heiltä, jotka olivat ennen meitä, heille jotka tulevat meidän jälkeemme oman ajamme ja ajattelumme jäljen siihen jättäen.

Taideneuvoston puolesta kiitän taiteen akateemikkoja, Hilja Grönforsia ja Vilhelm Helanderia, rohkeasta ja uraauurtavasta, tinkimättömästä ja kunnianhimoisesta, täydellä sydämellä ja intohimolla tehdystä työstä taiteen ja tulevaisuuden, ihmisyyden hyväksi.