"Kaikki taide on arvokasta, sekin josta ei itse pidä", totesi valtionpalkittu Marc Gassot palkintopuheessaan

Hyvät palkitut sekä juhlavieraat

Otan kiitollisin ja nöyrin mielin vastaan tämän teatteritaiteen valtionpalkinnon. Kun sain puhelimitse tietää palkinnosta, ajattelin, että kyse on pilapuhelusta. ”Anteeks mitä?” En voinut käsittää, että osalleni voisi langeta tällainen kunnia. Puhelun jälkeen minut valtasi syvä kiitollisuus, sillä kaikki työni ovat syntyneet yhteistyön tuloksena, ei yksin, joten kiitos tästä kuuluu monelle. On myös kunnia saada pitää tämä puheenvuoro.

Sattuma on näytellyt iso roolia niin elämäni kuin urani suhteen. Keskityn tässä jälkimmäiseen.

Satuin pääsemään Ylioppilasteatteriin vuonna 1996, jolloin se eli vahvaa nousukautta Juha Hurmeen taiteellisen johdon alaisuudessa. Vuosikertamme aloitusproduktio oli Esa Kirkkopellon ohjaama legendaarinen Kostamus-sinfonia. Työryhmän heittäytyminen Radiopuhelimet-yhtyeen säestämään esitykseen oli totaalista. Itse olin valmis syömään vaikka sepeliä saadakseni hyväksyvän katseen ohjaajalta.

Intensiivisen YT-vuoden jälkeen minulla oli onni päästä opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Se, että saa itsestään irti parhaan juuri oikealla hetkellä myötämielisen raadin edessä, on jälleen sattumaa. Sattumaa oli myös se, että sain opettajikseni Vesta Grabstaiten ja Philip Boulayn. Heidän kauttaan sain ensikosketuksen fyysiseen teatteriin.

Vestan tunneilla sain vapauden etsiä juuri minulle ominaista tapaa liikkua. Kehollisten improvisaatioiden kautta aloin viihtyä liikkuvassa kehossani. Aiemmin olin ajatellut, ettei fyysinen teatteri ole minua varten, sillä olin surkea tanssija.

Philp’iltä sain herätyksen klovneriaan ja maskiteatteriin. Hänen tunneillaan ymmärsin, että klovneriassa ja maskiteatterissa kohtaamani ongelmat olivat läsnä kaikessa näyttelijäntyössäni, mutta piilotetusti. Klovneria toi pintaan pelon, jota peitin kontrollilla. Löytääkseni näyttämöllistä vapautta hain opiskelijaksi Jacques Lecoqin teatterikouluun Pariisiin.

Jacques Lecoqin teatterikoulussa sattuma toi eteeni miimin. En lähtiessä tiennyt, että se olisi yksi kyseisen oppilaitoksen oppiaineista. Kohtaaminen miimin kanssa oli rakkautta ensisilmäyksellä. Oli uskomatonta nähdä, kuinka näkymättömät liikkumattomat pisteet muodostivat lavalle eläviä kokonaisuuksia ja voimia. Minulle se oli taikuutta. Tämä sattuman ojentama lahja oli urani kannalta käänteentekevä. Se antoi minulle pohjan, jonka päälle pystyin rakentamaan oman teatterikieleni ja erottautumaan muista. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Taiteen edistämiskeskuksen, Suomen Kulttuurirahaston sekä Jenny ja Antti Wihurin rahaston antamaa rahallista tukea.

Sattuman lisäksi haluan kiittää seuraavia ihmisiä.

Kiitos Pauliina Hulkko ja Akse Pettersson, että pelastitte urani, sillä vuonna 2013 olin kadottanut uskon itseeni ja teatteriin. Olin vajonnut sekä henkiseen että taiteelliseen pimeyteen. Esitykset Raajarikko ja Dark Side of the Mime nostivat minut jälleen pinnalle. Haluan kiittää myös Teemu Nurmelinia ja Mikko Hynnistä, joita ilman pelastusoperaatio ei olisi onnistunut. Haluan vielä erikseen kiittää pelastuslaivan ankkuria, työpariani Karl Sinkkosta, jonka kanssa olen saanut tavoitella samaa unelmaa jo neljän teoksen verran.

Kiitos kaikki kollegat, työryhmät, ohjaajat ja opettajat, joiden kanssa minulla on ollut mahdollisuus tehdä yhteistyötä ja kehittyä.

Olen kiitollinen, että sain kasvaa taiteilijaksi maailmassa, jossa sattumille ja erehdyksille oli vielä tilaa. 

Olen kiitollinen, että sain kasvaa taiteilijaksi maailmassa, jossa sattumille ja erehdyksille oli vielä tilaa. Olen kauhulla seurannut hallituksen tulevia kulttuurileikkauksia, sillä ne tulevat iskemään ennen kaikkea nuoriin freelancereihin. Hallitus on repimässä irti juuria, joista tulevaisuuden taide voisi versoa. Jos olisin nuori tässä ajassa, en tiedä uskaltaisinko enää haaveilla taiteilijan urasta. Kuinkahan monta tulevaisuuden lupausta me näihin leikkauksiin nyt menetämme?

Elämme aikaa, jossa vanhuksilta viedään virikeohjaajat, lapsilta musiikin aineenopettajat ja museoilta sekä taiteelta rahat. Asetetaan kulttuuri ja koulutus taistelemaan toisiaan vastaan, kun samaan aikaan pörssiyhtiöille jaetaan valtavia yritystukia, ja hallitus ajaa väkisin läpi hanketta tunnin junasta Turkuun. Tulevilla 17,4 miljoonan kulttuurileikkauksilla saamme noin 10 sekuntia nopeamman matka-ajan Turkuun, mutta tuhoamme suomalaisen kulttuurin perustuksia ehkä pysyvästi.

Myös tulevilla sukupolvilla täytyy olla oikeus monipuoliseen kotimaiseen taiteeseen sekä tekijöinä että kuluttajina, tai muuten kansakuntana näivetymme. 

Myös tulevilla sukupolvilla täytyy olla oikeus monipuoliseen kotimaiseen taiteeseen sekä tekijöinä että kuluttajina, tai muuten kansakuntana näivetymme. Rikas kulttuurikenttä tukee kansallista identiteettiämme, luo sivistystä sekä ylläpitää sananvapautta ja demokratiaa. Toisin sanoen kulttuuri edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Tuhoamalla kulttuurin me tuhoamme itsemme, sillä taide on silta eri maailmojen ja aikojen välillä. Silta jota pitkin soisin myös tulevien sukupolvien kulkevan.

Markkinavetoisesti kaikki marginaalinen ja kokeileva taide katoaisi. 

Olemme harvalukuinen kansa, joten yhteiskunnan tuki taiteelle on välttämätöntä sen saavutettavuuden ja moniäänisyyden kannalta. Markkinavetoisesti kaikki marginaalinen ja kokeileva taide katoaisi. Tämä rampauttaisi erityisesti vapaata kenttää, josta monet nuoret taiteilijat aloittavat, kuten minäkin aikanani. Hallitukselle haluan sanoa, että kaikki taide on arvokasta, sekin josta ei itse pidä.

Olen erittäin otettu, että esittävien taiteiden toimikunta on nähnyt urani palkitsemisen arvoisena. Onnekkaiden sattumien lisäksi siihen on mahtunut paljon hikeä ja kyyneliä, sillä oppijana olen ollut hidas, mutta sinnikäs. Jacques Lecoqin teatterikoulussa taiteelliset lopputyöt lähtivät liikkeelle opettajien antamasta impulssista. He antoivat jokaiselle oppilaalle lauseen, joka kuvasi parhaiten tämän koulutaivalta, koulun alusta sen loppuun. Annetun lauseen ympärille oppilaan piti luoda esitys. Minun lauseeni oli ”Ne bouger pas, j’arrive!”, eli suomeksi, odottakaa, olen tulossa!

Ystäväni ja kollegani Kari Ketonen sanoi minulle vuosia sitten, ”Marc, näyttelijyys on kestävyyslaji”. Tässä hetkessä olen Karin kanssa täysin samaa mieltä.

Ne bouger pas, j’arrive!

Kiitos vielä kerran tästä palkinnosta ja muistakaa käydä allekirjoittamassa Sakset Seis! -adressi hallituksen kulttuurileikkauksia vastaan.

Kiitos äiti. Kiitos Nina ja lapset. Kiitos Isä. Kiitos Pierre, Anne-Marine ja Christine. Kiitos ystävät.

Rauhaa ja rakkautta!

Marc Gassot

Lue teatteritaiteen valtionpalkinnon palkintoperusteet tiedotteesta.