"Taiteellinen työskentely on avannut tavan tuoda esille jotakin sellaista, johon sanani eivät riittäisi" – haastattelussa valtionpalkittu Juliana Hyrri

Millainen merkitys taiteen valtionpalkinnon saamisella on sinulle?

Vetää vieläkin aika sanattomaksi. On upeaa, että sain valtionpalkinnon juuri sarjakuva- ja kuvitustaiteesta, koska pidän erityisesti sarjakuvaa taiteellisen työskentelyni käänteentekijänä. Sarjakuva on kenttä, jolla pääsen vaivattomimmin irti vakavuudesta aina vapautumisen ja avoimuuden äärelle. Sarjakuva on myös syventänyt suhdettani kirjoittamiseen ja sen mahdollisuuksiin työvälineenä.

Kaltaiselleni monialaiselle kuvataiteilijalle palkinto merkitsee aivan erityisen paljon. Olen pohjattoman liikuttunut siitä, että rönsyilevyyteni ja uteliaisuuteni on nähty arvokkaana. Näin valtavan tunnustuksen vastaanottaminen vahvistaa ajatustani siitä, että juuri tämänlainen polku on minulle sopivin. Samalla se varmasti kannustaa samankaltaisia polkuja kulkevia kollegoita.

Mikä saa sinut tekemään taidetta?

Kirjoitin joskus työpäiväkirjaani, että teokseni ovat sitä mitä en itse uskalla olla. Ajatusvirrassa kirjaamani toteamus tuntuu näin jälkikäteen melkein muuttavan teokseni jollakin tavalla lihalliseksi osaksi minua. Sellaiseksi, että sen poistaminen voisi tuntua fyysisesti kivuliaalta. Ehkä siis teen taidetta siksi että se on niin merkittävän voimakas osa minua.

Taide on ollut minulle vahvasti myös kuulluksi tulemisen keino. Olen surkea puhumaan, puhuminen on ollut minulle aina väsyttävää ja raskasta. Kaksikielisyyteni takia olen ollut koko elämäni ajan ikään kuin kaksisuuntaisen kielimuurin äärellä ja joutunut jahtaamaan sanoja ja ajatuksia turhautumiseen saakka. Kirjoittaminen ja taiteen kautta kertominen on antanut ajatuksilleni ja niiden jäsentämiselle aikaa ja tilaa. Taiteellinen työskentely on avannut toisenlaisen, itselleni ehkä sopivamman tavan tuoda esille jotakin sellaista, johon eivät sanani ja kommunikointikykyni muutoin aivan riittäisi.

Mikä on saanut sinut viime aikoina inspiroituneeksi?

Tunsin ihan hetki sitten lämpöä, kun katselin ystäväni antamaa avajaislahjaa, sellaista jäätelönvihreää muovikissaa. Se on ehkä joku vanha kylpylelu. Kissan kova ja juovainen turkki muistuttaa hyönteisten syömiä uria puun rungossa, siis siellä kaarnan alla. Joskus lapsena ajattelin, että noilla jäljillä on yhteys avaruusolentoihin.

Ja toisena hetkenä huomasin, kuinka taas lumen tultua ilmestyi kuistillemme, ulko-oven oikean alanurkan paikkeille, pikkuruisia kolmivarpaisia tanssiaskeleita. Väkästen muodostelmat veivät jonnekin kauas. Ne muistuttivat ruutupaperin sivuilla haparoivia ja erityisen vaikeita ж-kirjaimen harjoitelmiani.

Huomaan, että tällä hetkellä inspiraation kohteeni kytkeytyvät melko tavanomaisiin havaintoihin, jotka vetävät lopulta etäälle nykyhetkestä ja syvälle tietynlaiseen tunnelataukseen.

Mistä tällä hetkellä unelmoit?

Olen aina suhtautunut tulevaan jokseenkin varauksella, mikä tekee unelmoinnin haastavaksi. Jos palataan ajassa taakse päin, muistan kirkkaasti unelmoineeni kirpputorilla istuneesta haalistuneen oranssista plyysi-Karvisesta, jonka äitini lupasi hakea kanssani koulun jälkeen. Sain silloiselta opettajaltani noottia haaveilusta.

Oikeasti haluaisin vastata tähän kysymykseen jotakin tähdellistä ja suurenmoista, mutta pelkään, ettei mikään vastaus ole tässä hurjassa ja riipivässä maailmantilanteessa riittävä. Vastaan lyhyesti unelmoivani tällä hetkellä siitä, että osaisin pysyä kylliksi herkillä ympäristöstäni tulevaisuudessakin.

Lue sarjakuva- ja kuvitustaiteen valtionpalkinnon palkintoperusteet tiedotteesta.

Julkaisemme Taiken verkkosivuilla juttusarjan, jossa haastatellaan vuoden 2023 taiteen valtionpalkinnon saajia. He pohtivat haastatteluissa inspiraatiota ja taiteilijuuttaan.