Oi maamme, Puhos

Tääl on kaikki mitä tarvitsee 
Sä haluut tänne, älä harkitse 

Toinen Puhos on vuoden kyläksi valittu kukoistava 600 hengen kylä Pohjois-Karjalan Kiteellä, jossa on vahvalla yhteisöllisyyden kulttuurilla rakennettu esimerkiksi kulttuuripossujunan maailmanennätys, oma harrastamisen Suomen malli ja elämyksellinen Puhoksen valot -festivaali. 

Ja sitten on Itä-Helsingin, Puotinharjun Puhos-ostoskeskus, jossa tuoksuu maailmalle ja sen mausteille, kielet soljuvat, on rukoushetki moskeijassa mutta myös oma Puhos loves people -festivaali. Sinne tullaan sieltä toisesta Puhoksesta saakka ruokaostoksille. Molemmissa ollaan suomalaisuuden ytimessä.

Kierrän työkseni paljon Suomea, ja rakastun siihen yhä uudelleen. Kuolevien kylien, köyhtyvien perheiden ja ränsistyvien leikkipuistojen liepeiltä löydän aina vapautta ja kekseliäisyyttä, radikalismia ja rauhantyötä, jolle poliittiset jakolinjat ja kulttuuripoliittiset ohjailuyritykset ovat vieraita.  

Samassa ajassa, jossa viranomainen on hionut ja hikoillut loputtomiin strategiapaperin kappaletta, on joku kekseliäs toimeenpanokykyinen festivaalijohtaja tiimeineen ratkaissut saman asian ilman bourdieulaista problematisointia. Kun kulttuurieliitti ja poliittinen eliitti nokittelevat toisiaan siitä, kenelle kulttuuri kuuluu ja millaista sen tulee olla, on muutaman neliön hämyisiin savupirtteihin roudattu konserttimittaisia Steinwayta maailmanluokan Saariaho-tulkintoja varten. 

Työni näköalapaikalta näen ja koen jatkuvasti, miten taiteelle altistumisesta tulee yhä uusille ihmisille arkipäivää. Sen mahdollistavat lähimmäiset, joiden lähtökohtana on kunnioittaa erilaisia kulttuureja ja kulttuurimakuja ja halu altistaa meidät uusille kokemuksille. 

Vaikka rakastan myös kultakauden taidetta, myönnän, että se oli puhtaasti sivistyneistön projekti. Ei siinä kuultu vähemmistöjen tarinoita tai maaseudun ääniä. Haluttiin kuva ahkerasta, yhtenäisestä ja sivistyneestä kansasta, ja jos sellaista ei ollut, se pakolla luotiin. Meidän aikamme pyristelee tuosta ummehtuneisuudesta eroon. 

Kulttuurinarratiivia yritetään ohjailla strategioin ja ohjelmin, mutta toisaalta se kasvaa ja kukoistaa villimmin kuin ymmärrämmekään. Se kasvaa ja työntyy esiin siellä missä on ihmisiä, tunteita ja tarinoita, yhteisiä ja erottavia asioita, pakottavaa tarvetta ilmaista itseään tai käytännön pakkoa tehdä omaa työtään. Puhos ja Puhos kiehtovat minua, mutta molempien kulttuurit kuuluvat siihen kaanoniin, joka olisi jäänyt Kämpin taitelijakunnalta huomioimatta. 

Maailmanloppu tulee silloin 
ku koko Puhos romahtaa,

laulaa Uudenmaan taidepalkinnon marraskuussa saanut räppäri Ege Zulu kappaleessaan Puhos. Itsenäisyyspäivän aikaan moni haluaa kertoa oman käsityksensä kansallisesta kulttuurista. Ja juuri sitä on Suomi – lupa sanoittaa suomalaisuutta ja käydä siitä keskustelua. 

On täysin ok, että haluaa nähdä Tuntemattoman sotilaan neljäkymmentä kertaa. On täysin ok haikailla lapsuutensa maailmankuvaa ja -järjestystä. On täysin ok, että arvostaa erilaisten kulttuurien sekoittumisesta syntyvää rikkautta. Kansallisen identiteetin muuttuminen ei tarkoita mistään luopumista eikä se arvota taidemakuja. Jos emme keskustele, leiki monumenteilla ja toisaalta kyseenalaista kehitystä, juutumme pysähtyneisyyden aikaan. 

Toivotan hyvää itsenäisyyspäivää pönöttäjille ja bilettäjille, konservatiiveille ja liberaaleille. Kaikille heille, joille tämä päivä on pyhä sekä heille, jotka eivät vielä koe sitä omakseen ja kaikille meille siltä väliltä.

Lainaukset Ege Zulun kappaleista ”Puhos” ja ”Oi maamme Helsinki”