Runoilija avokonttorissa – kokemuksia runouden ja yritysmaailman törmäytyksestä

Keväällä 2021 kutsuin koolle runoutta edistäviä yhdistyksiä, ensin vapaasti virtuaalikahvittelemaan, mutta pian jo tavoitteellisemmin suunnittelemaan yhteistä projektia. Minua ajoi halu tehdä jokin uudenlainen avaus. Samaa kartoittamattoman maaston etsimisen intoa oli koko työryhmässä.

Työryhmän kokoonpano muodostui viiden yhdistyksen edustajista: mukaan tulivat Annikin runofestivaali, Turun Runoviikko, Lahden runomaraton, Nuoren Voiman Liitto ja Nihil Interit. Yhteiseksi tavoitteeksi määriteltiin luoda työtilaisuuksia runoilijoille ja saada uusia yleisöjä runoudelle.

Tapahtumajärjestäminen oli kaikille vankkaa rutiinia ja yhteistyö julkisen puolen kanssa tuttua. Sen sijaan yrityskenttä näyttäytyi kiehtovana alueena, jonne oli ehkä tehty tunnustelevia pistokeikkoja, mutta jossa piileviä mahdollisuuksia ei ollut vielä läheskään täysimittaisesti päästy tutkimaan. 

Idea jalostui ajatukseksi eräänlaisesta residenssistä: runoilija menisi yrityksen tiloihin ja toimiston työyhteisön joukkoon viikoksi tekemään omaa taiteellista työtään. Viikkoon voisi sisältyä myös suunniteltuja kohtaamisia yrityksen työntekijöiden kanssa, ja lopputuloksena runoilijan vierailusta syntyisi uusi kaunokirjallinen teksti. 

Teimme konseptikuvauksesta tarkoituksella väljän, sillä tavoitteena oli ennen kaikkea löytää kehittäjäkumppaniksi yritys, jonka kanssa voisimme toteuttaa kokeilun. Runoilijan palkkio tulisi Taikesta, joten yritykselle kokeilu maksaisi heidän siihen antamansa työajan ja työpanoksen verran. 

Mistä löytää sopivat yritykset?

Kun löyhä konsepti oli luotu, tarvittiin mukaan yritykset ja runoilijat. Yritysten toimialaa emme rajanneet, mutta ajattelimme, että luovaa ongelmanratkaisua vaativa työ, ehkä teknologia-ala, voisi olla sopiva kehys tämäntyyppiselle toiminnalle. Keräsimme listaa työryhmän jäsenten omista orastelevistakin yrityskontakteista ja teimme yhteydenottoja useille tahoille. 

Yritysten tavoittelu osoittautui vaikeaksi: emme saaneet vastausta joko ollenkaan tai riittävää kiinnostusta ei ollut. Osaltaan kyse oli varmasti siitä, että emme osanneet tarpeeksi hyvin puhua yritysmaailman kieltä, mutta toisaalta myös vallitseva pandemiatilanne, jossa edes yritysten omat työntekijät eivät juuri olleet paikalla toimistoissaan, oli äärimmäisen haastavaa aikaa tarjota yritykseen vierailijaa täysin toiselta alalta.

Toteutuksiin päästiin lopulta vasta keväällä ja alkukesällä 2022, kun viimeisetkin koronarajoitukset oli purettu. Iloksemme siis löysimme kaksi yritystä, jotka syttyivät idealle. Ohjelmistoyritys Vincit oli aiemminkin hyödyntänyt taiteilijoiden osaamista yrityksensä kehittämisessä. Tietoliikennekonserni DNA:lla puolestaan oli meneillään henkilöstön hyvinvointihaaste, johon oli suunniteltu yhdeksi aihealueeksi lukemiseen innostamista – yhteistyöehdotuksemme osui siis otolliseen hetkeen.

Ei liene sattumaa, että molemmat yritykset ovat tunnettuja työntekijäkokemukseen ja työviihtyvyyteen panostamisesta. Vincit on voittanut monta kertaa suurten yritysten Vuoden paras työpaikka -tittelin. DNA puolestaan on jo ennen etätyön yleistymistä suosinut joustavaa ja monipaikkaista työkulttuuria. 

Ehkä työhyvinvointiin ja työpaikan maineeseen satsaavissa yrityksissä vainutaan, että kahvihuoneiden karkkibuffettien, taukotilojen hierontatuolien ja etätyömyönteisyyden lisäksi tarvitaan merkityksellisyyden kokemuksia ja työyhteisöä vahvistavia aineettomia elämyksiä. Voisiko seuraava trendi olla avoimuus yritykseen tuotavia taideinterventioita kohtaan?  

Mistä löytää sopivat toimistorunoilijat?

Jos yritysten etsiminen olikin vieraissa vesissä luovimista, runoilijavalintaan työryhmässä oli kosolti asiantuntemusta. Oli selvää, että tällaisessa projektissa vaadittaisiin muutakin kuin säkenöivää runoilijankynää. Residenssirunoilijoilla tulisi olla hyvät sosiaaliset taidot, kenties pedagogista osaamista ja kokemusta yhteisötaiteellisesta työskentelystä. Meritoituneisuus olisi valtti, kun yrityksille perusteltaisiin, että kyseessä on oman alansa huippuosaaja.

Nämä kriteerit täyttäviksi tekijöiksi valikoituivat runoilijat Tiina Lehikoinen ja Miia Toivio. He molemmat tarttuivat haasteeseen uteliaina. 

Lehikoinen vietti Vincitin Tampereen keskustatoimistolla yhtäjaksoisen viikon, jonka varrelle oli suunniteltu osallistavia kahvihetkiä yrityksen väen kanssa. Kullakin sessiolla oli oma teemansa: yhteisöllisyys, luovuus ja tulevaisuus. Keskustelutuokioissa Lehikoinen myös keräsi työntekijöiltä sanoja erilaisin sanataiteellisin metodein. 

Toivion toimistona toimi satojen työntekijöiden seitsemänkerroksinen DNA-talo Helsingin Käpylässä. Toivion viisi arkipäivää ajoittuivat sekä hänen omien että yrityksen aikataulujen vuoksi kahdelle eri viikolle. Toivion rooli oli tarkkaileva, ja työntekijöiden osallistaminen toteutettiin jokaiseen toimistokerrokseen sijoitetuilla fiilistauluilla, joihin työntekijät saivat kirjoittaa omia tunnelmiaan runoilijalle materiaaliksi.

Kummankin runoilijan residenssijakson päätteeksi valmistui runo, jonka taiteilijat olivat uuttaneet viikon varrella keräämistään sanoista ja havainnoista. Runot otettiin yrityksissä vastaan innostuneesti.

Mitä kokeilusta opittiin?

Runoilijat kokivat projektin avartavaksi. Lehikoisen mielestä oli antoisaa keskustella koodaajien kanssa ja havainnoida yrityksen toimintakulttuuria sekä siihen liittyvää kielenkäyttöä. Molemmat runoilijat pitivät tärkeänä mahdollisuutta edes lyhytkestoiseen dialogiin muuten yhteiskunnassamme melko erillään toimivien alojen välillä. Toivio oli lisäksi vaikuttunut toimiston tasokkaista työskentelytiloista. Hieman yllättäen merkittäväksi huomioksi nousikin sisällöllisten asioiden lisäksi tällainen työskentelyolosuhteisiin liittyvä seikka; ani harvalla runoilijalla on mahdollisuus tehdä kirjoitustyötään hyvin varustellussa toimistossa sähköpöydän äärellä.

Yksi arkiviikko on tietysti niin lyhyt aika, että organisaation todellisuudesta onnistuu tavoittamaan vain hentoisen pintaraapaisun.  Ajassa, jossa etätyön tekemisestä on tullut normi, väki toimistoilla vaihtuu päivittäin eikä tunnetta siitä, että ujuttautuisi hetkeksi mukaan työyhteisöön, ehdi syntyä. 

Pitkäkestoisemmalla residenssillä saavutettaisiin syvempää vuorovaikutusta. Lisäksi itsekin runoilijana ajattelen, että uuden kaunokirjallisen tekstin tuottaminen viidessä arkipäivässä on väistämättä iso toimeksianto eikä välttämättä vastaa kovin hyvin sitä, millaista kirjoitustyö normaalisti on. 

Yrityksille projekti paljasti yhtä lailla vain kapean välähdyksen siitä, millaista vaikeasti määriteltävää saati mitattavaa lisäarvoa runous voisi toimiston arkeen tuoda. Jälkikäteen puhuttiin esimerkiksi viestinnällisestä potentiaalista: residenssipaikan tarjoaminen runoilijalle voisi avata yritykselle mahdollisuuden positiiviseen julkisuuteen, ja tietysti asiasta viestiminen toisi näkyvyyttä myös runoilijalle. Mikäli toimistorunoilijakonsepti löytää jatkoa tulevaisuudessa, kannattaisikin jo ennen residenssijaksoa tehdä yrityksen viestintäosaston kanssa yhdessä selkeä viestintäsuunnitelma.

Tulevaisuuden toimistorunoilijat

Markkinastrategiatermejä lainaten apurahajärjestelmän voi nähdä taiteilijoiden punaisena merenä, jossa käydään kiivasta kilpailua rahoituksesta toisten taiteilijoiden kanssa. Erilaisissa organisaatiokehyksissä ja erityisesti yritysmaailmassa siintelee sen sijaan uudenlaisten ansaintamahdollisuuksien sininen meri, jonne kovinkaan moni taiteilija ei ole vielä verkkojaan virittänyt.

Pilottikokeilun kunnianhimoisena tausta-ajatuksena olikin luoda toimintamalli, jota voitaisiin jatkossa myydä yrityksiin taidepalveluna. Taiteilijan työn tuotteistaminen on kuitenkin herkästi kritiikkiä nostattava asia. Kun perusedellytykset vapaan taiteilijan työhön tuntuvat haurailta ja uhatuilta, patistelu yrittäjämäiseen osaamisen myymiseen herättää ymmärrettävästi vastustusta. 

Eri taiteenalat taipuvat myytäviksi palveluiksi myös eri tavoin: esittävän taiteen aloilla palvelu voi olla konsertti, tanssiesitys tai muu sellainen teos, jossa taiteilija toteuttaa ydintyötään, mutta esimerkiksi kuvataiteen ja kirjallisuuden aloilla kyse on usein jollakin tavalla soveltavasta työstä. Tällöin taiteilijalle saattaa syntyä kokemus, että työ välineellistyy.

Runouden voi aidosti nähdä keinoksi rikastaa kieltä ja synnyttää oivalluksia – miksei yrityskontekstissakin. Samaan aikaan runouden häilyvä monimerkityksisyys joskus kryptisinekin ilmaisuineen asettuu vastakarvaan yritysten toimintalogiikalle, jossa pyrkimyksenä on aina lopulta myydä ja tehdä voittoa. Runous on perusolemukseltaan jotakin täysin vastakkaista myymiselle: kirja-alan sisälläkin runous on kaikkein epäkaupallisimpia lajeja. 

Tietenkään runoilijat eivät voi elää vapaina vallitsevan talousjärjestelmän realiteeteista, mutta heillä on kyky, halu ja oikeus ajatella kokonaan järjestelmän tuolle puolelle. Näin ollen runouden ja yritysmaailman törmäytys ehkä todella tarkoittaa rysähdystä, jossa hyvin erilaiset maailmankuvat ja arvot kolisevat päin toisiaan. 

Tämä havainto on myös Toimistorunoilija-pilotin arvokasta antia ja voi auttaa kehittämään yrityksiin vietävää taidetoimintaa. Sen sijaan, että yrityksessä vierailevasta runoilijasta leivotaan jonkinlainen luovuuskonsultti, koko toiminnan sydämenä voisikin nähdä kokeilun ja erilaisten maailmojen törmäytyksen itsessään. Entä jos yrityksen tarpeeseen vastaavan palvelun räätälöinnin ja lisäarvon tuottamisen sijaan vaalittaisiinkin taiteen itseisarvoa? Jo pelkästään se, että runoilija saapuu vierailijaksi toimistolle tekemään omaa kirjoitustyötään, voi tarjota yrityksen työntekijöille mahdollisuuden ravistella totuttua ajattelua ja tunnustella ambivalenssia, jota kasvutavoitteiden ja kestävyyden kysymysten ristipaine ajassamme synnyttää. 

Läänintaiteilijapestini pian päättyessä siirryn itsekin takaisin vapaan kirjailijan työhön. Erilaiset sosiaalisen ulottuvuuden sisältävät projektit ovat tärkeää ajoittaista vastapainoa yksin puurtamiselle, ja sirpaleisessa apurahatodellisuudessa sinnitellessä myös muut tulonlähteet ovat tarpeen. Toiveenani on kuitenkin voida keskittyä ensisijaisesti kaunokirjalliseen työskentelyyni. 

Toimistorunoilija-projektin mahdollinen jatko jää vapaan kentän käsiin. Näen konseptissa potentiaalia toimintamalliin, jossa taiteilijan vapaus voisi säilyä.