Taiteen ja tieteen avulla ilmastonmuutosta vastaan

Vuoden 2019 lopulla asetin läänintaiteilijan työssä itselleni kysymyksen siitä, mitä kaikkea julkisessa tilassa tapahtuu, johon taide voisi omalla tavallaan linkittyä. Siis ilman, että sille luodaan erikseen esitysalusta, paikka tai että se kulkee muuten osana suurempaa rakennettavaa fyysistä kokonaisuutta.

Pohdin miten julkisen tilan tulisi aueta meille kaikille tasavertaisesti ja pohdin taiteen roolia tuon päämäärän saavuttamisessa. Pohdin julkisen tilan visuaalista laatua, päivittäistä ympäristöäni ja ihmisen sinne jättämiä jälkiä sekä keskisuuren kaupungin asukkaana kylpemistäni mainosten ylettömässä virrassa.  

Päädyin myös siihen, että ympäristömme varmaankin näyttää tällaiselta kuin näyttää, koska annamme asioiden olla näin ja mahdollisesti olemme tyytyväisiä. Olin tästä kovin eri mieltä. Mikä on näivettänyt mielikuvituksen? Mikä on tehnyt meistä välinpitämättömiä ja laiskoja roskaamisen, saastuttamisen ja kuluttamisen vaikutuksille? Miksi on helppoa olla välittämättä, tai ainakaan miettimättä asiaa liikaa? Koin, että ymmärrys näistä asioista on rikki, arvot hukassa ja palasin estetiikan pariin.  

Tieteen ja taiteen toimintatapojen yhteensovittaminen

Jukka Mikkosen (PhD) ja Sanna Lehtisen (PhD) tutkimushanke Environmental Aesthetics in Turmoil tutkii esteettisten ja ympäristöesteettisten ymmärryksemme ja käsitteistömme paikkaansapitävyyttä sekä uudistamistarpeita maailmassa, jossa suuri osa siitä, jota olemme tottuneet pitämään kauniina, on tuhottu, rapistumassa tai vähintäänkin uhattuna. Mikkonen ja Lehtinen olivat kiinnostuneita työskentelemään taiteilijoiden kanssa. Lisäksi estetiikan professori Arto Haapala oli kiinnostunut sisällyttämään taidetta Kansainvälisen Soveltavan Estetiikan Instituutin (KSEI) 2021 kongressin yhteyteen Lahteen.  

Esitystaiteen kollektiivi Ilmastokirkko tekee teoksia, joiden avulla voisimme tulla yhteen ja löytää kollektiivisesti keinoja käsitellä ympäristönmuutoksia, esimerkiksi ilmastonmuutosta. Ympäristön tilasta, ilmaston lämpenemisestä, lajikadosta ja niin edelleen löytyy lukematon määrä tietoa, mutta vastaanotamme sen tiedon yksin. Kukaan ei kysy miltä se tuntuu, saati että meillä olisi jonkinlaisia mekanismeja käsitellä kohdattuja tunteita tai mahdollisuuksia jakaa niitä keskenämme. 

Näistä taiteilijoiden ja tutkijoiden yhtenevistä aiheista ja yhteistyöhalusta lähti käyntiin Sensus Communis – ympäristön arvostamisen uusi aika -hanke. Työryhmä koostui Ilmastokirkkokollektiivista ja ympäristöestetiikan tutkimushankkeesta Tavallista punaisempia auringonlaskuja - Ympäristöestetiikka murroksessa (Mikkonen, Lehtinen sekä Helsingin yliopiston ympäristöalan tieteidenvälisen tohtoriohjelman tohtoriopiskelija Noora-Helena Korpelainen sekä kirjallisuuden tutkimuksen tutkijatohtori Kaisa Kortekallio).

Työryhmä sai Lahden ympäristöpääkaupungin Green Lahti -säätiön tukemana työskennellä loppuvuodesta 2020 alkuvuoteen 2021 tuottaen Lahden yliopistokeskuksen ylläpitämään blogiin keskustelua. Ilmastokirkko toteuttaa hankkeen pohjalta teoksen osaksi KSEIn kongressia. 

Yhteistyöhön osallistuneet kertovat

Työskentelyyn osallistunut Noora-Helena Korpelainen määrittelee, että Sensus Communis -hanke on luonut ymmärrystä muun muassa siitä, että ilmastokysymys on ympäristöestetiikassa uusi asia. Tulevassa KSEIn kongressissa tartutaankin juuri tähän kysymykseen, tähtäimessä jonkinlainen ympäristöestetiikan suunnanmuutos.  

Korpelainen pohtii yhteistyötä hankkeessa: "Esteettistä herkkyyttä ja kestävyysmurroksia koskeva väitöskirjatutkimukseni on ollut osa Tavallista punaisempia auringonlaskuja -tutkimushanketta ja siten myös osa Sensus Communista. Ajattelen, että ympäristö- ja kulttuurimuutosten myötä muuttuvat väistämättä myös esteettiset arvot. Kysyttävä siis on, millainen esteettinen tulevaisuus meillä on ilmastonmuutoksen myötä edessä. Toisaalta on kysyttävä myös, kenen tulevaisuudesta on kyse, kenen esteettisestä herkkyydestä. Tarvitaan siis ylisukupolvista ajattelua ja kokemista. 

Yhteistyössä Ilmastokirkon kanssa minua motivoi myös kysymys siitä, miten taide voisi metodologisesti tulla osaksi estetiikan tutkimusta. Tämän kysymyksen äärellä olen nyt lähtiessäni suunnittelemaan tutkimukseni jatkoa. Koen vetoa ja tarvetta tieteen ja taiteen tekemisen rajat ylittävälle tutkimukselle. Taiteen ja tieteen vuoropuhelun sijaan oleelliselta tuntuu vuoropuhelu ympäristömuutosta koskien, oli tiedonmuodostuksen tapa sitten mikä hyvänsä. 

Tulevaisuudessa tarvitaan esteettistä herkkyyttä. Sen kehittämiseen tarvitaan aikaa, jota ei ole kuitenkaan paljoa, koska kestävyysmurroksiin on tartuttava nyt. Tarvitaan yhteistä keskustelua ja Sensus Communis -hanke tarjosi omanlaisensa tilan siihen."

Ilmastokirkko-kollektiivin työryhmän jäsen Sofia Suomalainen puolestaan arvioi yhteistyötä:  "Arvokkaaksi ei muodostunut se mitä saatiin tuotettua esimerkiksi tekstinä, vaan mahdollisuus pysähtyä yhteisen aiheen, ekologisen kriisin, äärelle. Tutkijoiden kanssa käydyt keskustelut jäivät resonoimaan vahvana taustalle Ilmastokirkon aloittaessa Corpus Crisis nimisen esityksen taiteellisen työstämisen keväällä 2021. 

Esitys on ritualistinen ja osallistava ja käsittelee kansalaisliikkeiden historiaa jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa. Se on kuvitelma tulevaisuudesta ja rituaalista, jonka olemme luoneet käsitelläksemme totaalisia muutoksia itsessämme, kehoissamme ja maailmassa." 

Sensus Communis -hankkeen yhteistyö päättyy kesäkuussa järjestettävään kongressiin Aesthetics in the Age of Environmental Crises, jonka ohjelman osana nähdään yksi Ilmastokirkko-kollektiivin aiempi teos Room of Organs sekä luentoesitys Ilmastokirkon tulevasta teoksesta Corpus Crisis.  

Lisää luettavaa aiheesta

Ympäristötaideprosessi ja ympäristöestetiikan tutkimus vuoropuhelussa

Ilmastokirkko

Ympäristöestetiikka murroksessa