Digiloikka

Alkujuonto [00:00:00]: Kuution jälkeen, keskustelua julkisesta taiteesta.

Maija Kasvinen [00:00:05]: Tervetuloa kuuntelemaan keskustelua julkisesta taiteesta. Tänään meillä on keskustelun aiheena taiteen esittämiskäytännöt. Koska meillä on kaikissa podcasteissa jossain takaraivossa ajatus nimenomaan julkisesta taiteesta, on julkinen ja taide tämänkin jakson perustana. Tarkoituksena olisi puhua esittämiskäytäntöjen merkityksestä taideteokselle, ja siitä kuinka esittämiskäytännöt määrittävät julkisuuden astetta. Missä määrin taideteos on julkinen taideteos esittämiskäytännön ohjaamana. Onko taideteos, joka esitetään julkisesti, aina julkinen taideteos? Ja sitten pureudutaan vähän enemmän digitaalisuuteen. Mitä on digitaalinen taide, ja kuinka digitaalinen esittämistapa ohjaa taideteoksen syntyä, muotoa ja oikeastaan sisältöäkin.

Tänään meillä on vieraana Anna-Kaisa Rastenberger, joka on taiteen esittämiskäytäntöjen professori Kuvataideakatemiassa. Hän on työskennellyt myös kuraattorina, tutkijana ja valokuvataiteen museon intendenttinä. Aloitetaan sinun tittelilläsi, eli esittämiskäytäntöjen professori. Mitä esittämiskäytäntöjen professori tekee?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:01:20]: Kiitos Maija, tosi kiva olla täällä. Ensimmäinen kysymys on todella hyvä, ja se on kysymys, jota minulta usein kysytään. Esittämiskäytännöt ovat oikeastaan se, miten taide tulee julkiseksi yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan taide ottaa meidän nykyisessä yhteiskunnassa, tai erilaisissa historiallisissa konteksteissa. Esittämiskäytäntöjen ajattelu ei mitenkään rajaudu siihen, että taide ja se paikka missä yleisö kohtaa taiteen, olisi pelkästään galleria tai museotila, tai joku taiteelle omistettu tila. Taiteen esittämiskäytännöistä puhutaan myös silloin, kun taide on todellakin julkisessa tilassa. Tai esimerkiksi online -ympäristöissä, joka on tälläkin hetkellä osoittautunut äärimmäisen kiinnostavaksi taiteen esittämispaikaksi ja paikaksi, jossa taide hakee yleisöjään ja löytää yleisöjään. Käytännössä se on juuri sitä, että jos ajatellaan, että jos taiteilijat tekevät teoksia tai teokset syntyvät yhdessä yleisöjen kanssa, niin siirtymä ja reunaehdot sekä kontekstit, miten taide saa yhteiskunnallisen olemuksensa.

Maija Kasvinen [00:02:36]: Mainitsitkin jo online -ympäristön. On aika paljon käsitteitä, joita voitaisiin purkaa, että päästään ytimeen. Kerro mitä on digitaalinen taide ylipäänsä.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:02:48]: En tiedä kuinka paljon nykyään välttämättä puhutaan digitaalisesta taiteesta isona käsitteenä, koska digitaalinen taide on kaikkea sitä, mitä on tehty digitaalisen teknologian avulla. Eli jo aikaisemmin puhuimme internet -taiteesta, tai nettitaiteesta, niin siinä vaiheessa kun oikeastaan mitä tahansa taidemuotoa voidaan tuottaa digitaalisin keinoin, jos ajatellaan välinekohtaisesti, niin maalausta, kuvanveistoa, puhumattakaan valokuvasta, installaatioista, sosiaalisesta osallistavasta taiteesta. Eli digitaalinen taide on valtavan iso käsite. Mutta ehkä tällä hetkellä digitaalisesta taiteesta puhuttaessa ihmisille ensimmäisenä tulee mieleen VR -taide, virtuaalitodellisuudessa tapahtuva taide, tai pelit. Mutta se tarkoittaa käytännössä kaikkea mikä on digitaalisen teknologian avulla tuotettu.

Maija Kasvinen [00:03:52]: Eli tavallaan toteuttamistapaa aika usein?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:03:55]: Toteuttamistapaa. Tai kun ajatellaan tätä pandemiaa, joka edelleen on läsnä ja on valtavasti muuttanut miten kohtaamme taidetta, niin taidettahan kohdataan paljon digitaalisissa ympäristöissä, eli verkossa. Silloin myös taiteen levittäminen ja ne tilat, joissa ihmiset tällä hetkellä kohtaavat taidetta ja keskustelevat taiteesta, niin ne on toteutettu digitaalisen teknologian avulla.

Maija Kasvinen [00:04:22]: Miten sitten kun törmää myös sellaisiin termeihin kuin online -taide tai post internet on myös yksi, joka nousee. Haluaisitko tehdä selkoa vielä näistä?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:04:38]: Online -taide, eli verkossa tapahtuva taide ja verkkoon lähtökohtaisesti tuotettu taide. Kaikkia näitä käsitteitä voidaan todellakin hienosäätää, ja nämä ovat karkeistuksia, mitä teen tässä. Mutta online -taiteesta voidaan puhua jos on taideteoksia, jotka on ensisijaisesti tarkoitettu toteutumaan verkossa ja ne kohdataan verkossa. Mielestäni online -taiteessa on kiinnostavaa esimerkiksi se, että mikä on yleisön rooli. Aika usein kun puhutaan online -ympäristöistä, puhutaan sitten sosiaalisesta mediasta tai erilaisista alustoista, puhutaan käyttäjistä. Miten yleisön rooli muuttuu silloin kun puhutaan käyttäjistä? Jos mennään traditionaalisesti museoon tai galleriatilaan, niin harvoin puhutaan, että käyttäjänä lähden museoon. Eli tämä merkitsee myös isoa siirtymää ajatuksellisesti, mikä yleisön rooli taiteen kohtaamisessa on.

Maija Kasvinen [00:05:42]: Se on aika paljon aktiivisempi termi.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:05:47]: Käyttäjä on ehdottomasti aktiivisempi termi kuin yleisö, tai se varmastikin riippuu määrittelystä, mutta siltä se ainakin kuulostaa. Tietenkin toivon, että emme puhuisi taiteen kuluttajista. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että meidän ei pitäisi väkisin syöttää, eli meidän pitäisi aktiivisesti vastustaa tällaista talouden terminologiaa taiteen yhteydessä. Mutta kysyit post internet -taiteesta. Eli post internet terminä on ehkä sellainen, mitä vähemmän tällä hetkellä käytetään, tai siitä ehkä pyritään pikkuisen eroonkin. Se on ristiriitainen termi, sikäli, että siinä on tämä post, eli internetin jälkeinen aika, vaikka se oikeasti tarkoittaa internetin aikana syntynyttä taidetta. Se tarkoittaa tavallaan koko sitä valtavaa informaatioteknologian muutosta, ja sitä yhteiskunnan muutosta, joka on liittynyt verkkoympäristöihin, tietoverkkojen ja internetin tuloon. Eli post internet on myöskin hirveän iso termi. Se tarkoittaa ihan meitä ihmisiä elämässä, yhteiskunnassa, joihin internet ja tietoverkkojen kautta kommunikointi ja operointi vaikuttaa.  Itse tulen valokuvan ja valokuvapohjaisten teosten maailmasta ensi sijaisesti. Usein kun käytetään post internet -termiä perioditerminä, eli aikaterminä, niin jossain tietyssä vaiheessa taide ja valokuvat alkoivat näyttämään tietynlaiselta. Post internet estetiikasta puhuttaessa siinä valokuvat näyttivät keinotekoisilta, eli hyvin radikaalisti pyrittiin irti dokumentaarisesta perinteestä ja siitä, että valokuvaa voisi katsoa kuin ikkunaa. Tai että valokuva olisi jonkinlainen todiste, joka on suoraan suhteessa todellisuuteen. Post internet -taiteessa photoshopin käyttö ja kaikenlainen kuvamanipulaatio jätettiin näkyviin. Käytettiin, ja ehkä käytetään vieläkin värejä, jotka selkeästi irtoavat luonnonmukaisesta. Eli mitä keinotekoisempi, ja mitä teollisemmin tuotettu väri sitä parempi. Ja vaikka ihminen saattoi tunnistaa, että kyseessä on valokuva, niin se pyrittiin aktiivisesti irrottamaan jostain maantieteellisestä tai ajallisesta kontekstista, tai ainakin vahvasti sitä hämärtämään. Nämä piirteet liittyivät post internet -estetiikkaan, mutta post internettiä voi käyttää myös tiettyjen systeemien ekologian ymmärtämisenä. Tai sitten ihan verkostologiikan läpitunkevan maailman terminä.

Maija Kasvinen [00:08:58]: Se on kahtiajakoinen termi, eli se voi kuvata toisaalta visuaalista estetiikkaa ja toisaalta tapoja, joilla internet on tullut meidän maailmaamme. Voisiko näin tiivistää?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:09:10]: Kyllä, juuri näin. Sitä käytetään hyvinkin monissa merkityksissä. Ehkä ihmiset, jotka ovat perehtyneet esimerkiksi internetin logiikkaan tai verkkoympäristösysteemeihin käyttävät sitä tällä hetkellä vähemmän.

Maija Kasvinen [00:09:27]: Ja koska käsitteiden määrittely on taidepuheen ytimessä, niin jatketaan vielä vähän näistä käsitteistä. Eli valkoinen kuutio on myös aika relevantti käsite, kun aletaan puhua esittämiskäytännöistä. Koko keskustelusarjamme nimi "Kuution jälkeen" kumpuaa valkoisen kuution käsitteestä, ja viittaa  tietenkin siihen mitä tapahtuu kuution ulkopuolella tai sen jälkeen. Mutta termi on minulle ainakin tullut aikoinaan tutuksi Brian O'Dohertyn kirjasta "Inside the White Cube". Hän kuvaa galleriatilan merkitystä taiteen muodolle modernismin aikana. Eli valkoinen kuutio on eristetty pyhä tila, joka eristää teoksen historiasta ja kontekstista. Koska teoksesta tulee pyhä eristetyn galleriatilan takia, niin konteksti itsessään on se taideteos. Mutta kun puhutaan julkisesta taiteesta, niin tavallaan luovumme tästä hyvin keskeisestä sisällöstä ehkä jollain tapaa. Aikaisemmin, jotta olemme tunnistaneet taiteen taiteeksi, se on täytynyt ikään kuin esittää galleriassa. Sinne on voitu tuoda kaikennäköistä, kuten pisuaaria ja muita tunnettuja teoksia. Galleria on turvannut taiteen statuksen. Mutta nyt pääsemme itse dilemmaan.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:10:49]: Joka on?

Maija Kasvinen [00:10:52]: Joka on se, että miten julkinen esittämiskäytäntö muovaa taiteen muotoa ja sisältöä? Mistä taide alkaa ja mihin se loppuu?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:11:07]: Jos aloitan valkoisesta kuutiosta ja tästä käsitteestä, jonka kyllä mielestäni tosi hyvin määrittelit. Juuri toit esiin kontekstin, eli taideteoksen esittämisyhteyden kysymyksen. Ja Brian O'Dohertyn teksti on ollut kiinnostava, se on julkaistu Art Forum lehdessä vuonna 1976. Vaikka se on nimetty O'Dohertyn nimiin, niin siihen aikaan angloamerikkalaisessa yhteiskunnassa oli paljon ajatuksia, joissa puhuttiin siirtymästä post moderniin. Eli pyrittiin irti taiteen tekemisestä taiteen vuoksi ja taiteen eristyneisyydestä yhteiskunnasta. Tässä tekstissään, kuten äsken sanoit, O'Doherty kiinnittää huomiota siihen, että taiteen kontekstista tulee aivan äärimmäisen olennainen osa sen sisältöä. Tämä on ideologinen konstruktio myös. Koska jälkeenpäin kun nykytaide on laajentunut, ja on alettu puhua lähtökohtaisesti nykytaiteesta, niin esimerkiksi erityisesti 90 -luvun alusta lähtien, jolloin on tapahtunut massiivinen biennalisaatio. Eli länsimainen ajattelutapa hyvin keskeisesti liittyy nykytaiteeseen ja sen määrittelyyn. Kun lähdettiin kyseenalaistamaan myös sitä kautta, että taidetta haluttiin esittää ympäri maailmaa, siis täysin globaalisti. Seuraavan parinkymmenen ja kolmenkymmenen vuoden aikana näitä biennaaleita ja triennaaleita ja erilaisia festivaaleja tuli kuin sieniä sateella ympäri maailmaa. Valkoinen kuutio oli myös hyvin keskeinen ideologinen konstruktio ja rakenne, jota vietiin ympäri maailmaa. Sen kautta tunnistettiin, että tämä on nykytaidetta. Nykytaidetta, jonka juuret ovat länsimaisessa, aika itsekeskeisessäkin, ajattelutavassa. Kun näitä erilaisia biennaaleja syntyi kuraattorit hakivat paikallista taidetta, mutta sitä hyvin harvoin esitettiin siinä yhteydessä, jossa taidetta tehtiin. Taide olisi pitänyt ajatella aivan kokonaan uudestaan, mutta sen sijaan paikallisia tekotapoja ja teoksia siirrettiin valkoisen kuution konstruktioihin, että se pystyttiin lukemaan länsimaisen nykytaiteen kontekstissa. Sen takia valkoista kuutiota on hirveästi kritisoitu imperialistisena ja ekspansiivisena, eikä välttämättä laajentavana tai ymmärrystä lisäävänä käsitteenä, vaan hyvinkin kolonialistisena rakennelmana. Mutta kysymyksesi siitä missä julkinen taide alkaa ja missä julkinen taide loppuu:  Olen itse sitä mieltä, että jossain kohtaa tapahtuu esimerkiksi yleisön tunnistamisen hetki, että tämä on taidetta. Oli se sitten objekti tai tilanne, niin teos on sellainen asia, joka minun pitäisi ymmärtää lukea niin kutsutun taiteen kontekstissa. Sitäkin voi kutsua ikään kuin ideologiseksi rakennelmaksi. Tunnistetaan, että tämä on asia, jonka luen oman ymmärrykseni mukaan taiteen kontekstissa. Tästä minun nähdäkseni on pitkälti kyse silloin kun puhutaan julkisesta teoksesta, varsinkin silloin, kun ne eroavat hyvin perinteisestä historiallisen julkisen taiteen muodosta kuten patsaat, veistokset tai sen tyyppiset objektit.

Maija Kasvinen [00:15:39]: Tämä onkin aika kiinnostavaa, että tavallaan julkisen taideteoksen pitää vahvistaa ymmärrystä siitä, että sen pitää tulla tunnistetuksi taideteokseksi jollain tavalla. Samaan aikaan kun moni taideteos pyrkii jollain tavalla rikkomaan taiteen konventioita.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:15:56]: Luulen, että julkisen taiteen kohdalla tämä on erityisen haastavaa. Nimenomaan valkoisen kuution rajaava ja määrittävä rakennelma tuo myös turvallisen tilan, jossa esittää taidetta ja tehdä kokeiluja, ja jossa konteksti on jo ennalta määrätty. Silloin tietyn lukutavan sisällä voi tehdä hyvin paljonkin erilaisia kokeiluja, jotka yleisö ikään kuin automaattisesti tunnistaa ja pystyy ehkä arvioimaan teosta tai tapahtumaa eri tavalla. Sen takia julkinen taide on erityisen haastava, koska ihmiset tapaavat teoksia missä tahansa. Mistä tunnistaa teoksen julkisessa tilassa tai esimerkiksi online -tilassa? Mistä tietää jos katsoo esimerkiksi jotain sosiaalisen median tiliä, että onko se taidetta vai onko se jotain muuta? Eli nämä ovat kyllä todella keskeisiä kysymyksiä.

Maija Kasvinen [00:16:56]: Tapasin pari viikkoa sitten taiteilijan, joka työskentelee paljon julkisessa tilassa. Hän itse asiassa sanoi, että hän ei oikein ikinä halua myöntää ihmisille, että se on taidetta mitä hän tekee, performanssia julkisessa tilassa. Koska silloin ihmiset kohauttavat olkiaan ja ovat "okei, tämä on joku taideprojekti". Se saa ehkä erilaista syvyyttä, jos ihmiset eivät osaa lukea sitä taiteen piiriin heti.

Lähdetään pureutumaan tähän vähän esimerkin kautta, eli Dokumenta 14 taiteellinen johtaja Adam Szymczyk on sanonut: Halusin kuratoida keskellä Kasselia teoksen, jossa ihmiset voivat tyydyttää tarpeensa valokuvata. Kyseessä oli tietenkin Marta Minujin teos "Parthenon of Books". Itse asiassa kerro ensin teoksesta vähän, ja sitten mietitään syvällisemmin.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:18:02]: Adam Szymczyk kuratoi Dokumenta 14 vuonna -17, muistaakseni, sekä Kasseliin, jossa se on tapahtunut 50 -luvulta asti, että Ateenaan. Kasselissa hyvin keskeinen teos keskellä Kasselin kaupunkia oli valtava Parthenonin temppelin mallinen julkinen, julkisessa tilassa oleva taideteos, jonka oli tehnyt taiteilija Marta Minujin. Rakennus oli rakennettu sensuroiduista kirjoista. Temppelin pylväät muodostuivat kirjoista, jotka eri syistä oli sensuroitu eri puolilla maailmaa eri aikoina. Szymczyk oli tosiaan luennoimassa Helsingissä Kasselin kuratoituaan, ja luennolla hän otti esiin kyseisen teoksen. Hän kertoi, että nykyään kun kuraattorit kuratoivat isoja tapahtumia ja näyttelyitä on tärkeää se, että he kuratoivat jonkun tällaisen maamerkkiteoksen, jota ihmiset voivat valokuvata. Minulle tietysti valokuvatutkijana alkoi kiinnostamaan tämä, että muuttaako tämä koko tätä taiteen esittämistä ja tapaa kuratoida taidetta. Että ajatellaan, että ihmisillä on nykyään lähtökohtaisesti kuvata sitä, mitä he esimerkiksi taiteen piirissä kohtaavat. Totta on, että kun sitten googlasin luennon jälkeen "Kasselin Dokumenta 14", niin ensisijaisesti sieltä tuli valtavan monta kuvaa erilaisten ihmisten sosiaalisten medioiden tileiltä tai erilaisista yhteyksistä. Hän oli aivan oikeassa, tämä "Parthenon of Books" teos nousi keskeiseksi teokseksi, jota ihmiset olivat paljon kuvanneet. Tämä on mielestäni kiinnostavaa, koska tämä näkyy juuri siinä, miten esimerkiksi viime aikoina suuret taidemuseot ovat tuottaneet näyttelyitä. Minkälaista taidetta esitetään? Ihmisten tarve kuvata mitä he näkevät, eikä pelkästään kuvata vaan ennen kaikkea jakaa kuvaamaansa aineistoa erilaisissa online -ympäristöissä, erityisesti sosiaalisessa mediassa, selvästi muuttaa myös sitä, minkälaista taidetta tuotetaan tai ainakin minkälaista taidetta esitetään. Jos ajattelemme Yayoi Kusaman teoksia niin ne ovat installaatioita, joissa ajatuksena nimenomaan on se, että ihmiset menevät sinne ja kuvaavat itseään tai ystäviään installaatioiden sisällä. Tai Santiago Sierran valtavia kuvattavia teoksia. Tämä on ihan selkeästi piirre, joka näkyy taidemuseoiden politiikassa viime vuosina. Eli tarjotaan yleisölle jotain sellaista, jonka kautta he pystyvät luomaan visuaalista materiaalia, jota voivat jakaa sosiaalisen median tileillään. Tämä on myös hyvin keskeistä, koska se on museoille, gallerioille ja taideorganisaatioille parasta mahdollista markkinointia. Se on ilmaista ja kohdistuu nimenomaan ihmisten ystäville ja kohderyhmiin, joihin museot ja galleriat eivät muuten pääse käsiksi. Tässä on hyvin selkeä myös markkinoinnin logiikka takana. Ja nykyään hyvin usein kun uusi näyttely avataan museot ja galleriat kutsuvat instagrammaajat sinne, sosiaalisen median vaikuttajat ensimmäisten joukossa, koska sitä kautta saadaan tavoitettua yleisöjä netissä, joita museot muuten eivät tavoita. Mutta lähtökohtaisesti ohitse tämän ulottuvuuden mielestäni on kiinnostavaa miten nimenomaan julkinen tila käsitetään fyysisessä julkisessa tilassa esimerkiksi kaupunkitilassa, ja miten julkinen tila käsitetään internetissä. Minkälaista julkista tilaa internet on? Jos ajattelen historia esimerkiksi, jossa olen kasvanut kun internet syntyi, niin siitä ajateltiin pitkään, että se on tiedon valtatie. Että se on horisontaalinen verkosto, johon massamediat eivät pysty vaikuttamaan. Jossa yksilöt ja pienryhmät pystyvät luomaan esimerkiksi poliittisia verkostoja, kuvioita, joihin esimerkiksi valtioiden tai markkinoiden kontrolli ei pääse käsiksi. Internetiin ja sen julkiseen tilaan liittyi hirveästi idealismia. Nyt kaikki olemme varmasti pettyneet monella tavalla siihen, että tällä hetkellähän tuntuu, että nimenomaan verkkoympäristöt ovat kaikkein kontrolloiduimmat. Erityisesti siinä mielessä, että emme edes tiedä välttämättä miten meitä kontrolloidaan ja miten erilaiset toimijat hyödyntävät internetissa jakamaamme tietoa. Ovat ne sitten valtioita poliittisiin tarkoituksiin tai kaupallisia toimijoita, erityisesti kaupalliset toimijat hyödyntävät sitä valokuva-aineistoa. Ja kaikkea muuta aineistoa, jota me internettiin lataamme. Tämä on mahdollista juuri sen takia, että digitaaliset valokuvat sisältävät niin paljon informaatiota, kuten aika ja paikkatietoja ja esimerkiksi kasvojen tunnistusohjelmien hyödyntämää tietoa, jota emme välttämättä pysty kuvan visuaalisesta ilmeestä tunnistamaan.

Maija Kasvinen [00:24:09]: Tämä on mielenkiintoista sikäli, että totta kai kaupalliset toimijat ja muut toimijat ohjaavat meitä ikään kuin ulkopuolelta. Mutta ongelmallista on myös, että olemme omaksuneet tietyt asiat, vaikka käsitykset kauneudesta, niin syvästi, että tulemme itse helposti toistaneeksi niitä. Oikeastaan haluaisin laajentaa tätä kysymystä vielä niin, että kun sanoit, että tämä on museoiden näyttelypolitiikkaa myös, että mietitään sinne teos, joka herättää ihmisissä kuvaamisen halun. Onko näkyvissä laajempaa ilmiötä sinänsä. Voimmeko itse asiassa ajatella, että koska rakenteet elävät meissä niin vahvasti sisällä, niin onko tämä myös taiteen rakenteessa? Onko taiteen muoto ryöpsähtänyt teoksesta myös sinne digitaalisiin ympäristöihin? Tähän viittaa ensimmäinen kysymyksemme, että mistä taide alkaa ja mihin se loppuu. Onko Yayoi Kusaman taideteos myös se mitä minä laitan omaan instagramiini?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:25:17]: Otetaan vaikka esimerkiksi joku veistos. Kun kävijä kuvaa sen ja postaa esimerkiksi omalle instagram -tililleen niin se siirtyy fyysisestä tilasta online -ympäristöön ilman, että museo tekee aktiivista elettä. Itse tykkään kauheasti siitä, että ihmiset kohtaavat taidetta myös kuvaamisen kautta. Se on mielestäni hirveän kiinnostavaa. Minulla on ystäviä ja kolleegoita, jotka systemaattisesti gallerioissa käydessään kuvaavat aina teoksia ja ympäristöjä, se on mielestäni tosi tärkeä informaation lähde. Mutta tietysti aina sosiaalisen median yhteydessä kannattaa miettiä sitä mitä kuvat siellä palvelevat. Valokuvat ovat todella pitkään, oikeastaan koko historiansa ajan, tapoja rakentaa ihmisten omia identiteettejä. Mitä tarkoittaa, että ihmiset tekevät elämästään tietynlaisen lähetyksen? Eli myös vieraillessaan taidetiloissa tai kohdatessaan julkista taidetta kaupunkiympäristössä he kuvaavat sitä ja postaavat omalle sosiaalisen median tililleen. Millä tavalla tämä rakentaa yksilön omaa identiteettiä? Tämä on mielestäni yksi kysymys tässä. Mutta juuri se miten teokset saavat jälkiolemuksiaan netissä, emme tiedä loppujen lopuksi kuinka paljon enää pääsemme käsiksi kuviin, joita internettiin laitetaan. Kuinka paljon informaatiota, jota ihan vapaaehtoisesti viemme internettiin voi siellä käyttää ja mihin tarkoituksiin? En ole mikään internet- tai valokuvapessimisti, mutta kyllä ihan jokaisen käyttäjän kannattaa miettiä omalla kohdallaan mitä informaatiota sinne jakaa.

Maija Kasvinen [00:27:33]: Tämä on kiinnostava huomio. Olet puhunut tästä aikaisemminkin, että valokuva on aina ollut ikään kuin kontrolloitu. Perhealbumiin on aina valittu tietyt otokset, ja kaikki on sikäli kuratoitua ja siinä mielessä brändiä on kiillotettu jo ennen internetin aikaa. Ilmiönä tämä ei ole uusi. Minkälaisia muutoksia tai trendejä olet viime aikoina nähnyt esittämiskäytännöissä? Tai sanotaan näin, että jos post internet on vähän vanhentunut käsite jo niin mikä vangitsisi ajan hengen parhaiten tässä hetkessä.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:28:09]: Varmaan tästä hetkestä on vaikea puhua ilman tätä korona pandemiaa, jos puhutaan taiteesta, jos puhutaan julkisesta tilasta ja online tilasta. Tämä on tietysti ollut hirveän kiinnostavaa, toki monella tavalla surullistakin, mutta kiinnostavaa siinä mielessä, että monet esimerkiksi taiteen levittämiseen liittyneet käytännöt ovat nyt tulleet entistä paremmin näkyviksi. Olen itse sitä mieltä, että jos tällä hetkellä haluaa käydä näyttelyssä tai kohdata taideteoksia, niin meillä on lukemattomasti, aivan eksponentiaalisesti verkkonäyttelyitä, nauhoitettuja opastuksia, keskusteluita verkossa, kaikkea tällaista. On tavallaan kidnapattu verkon käytännöt taiteen piiriin, että keskustelu taiteesta, että taiteen esittäminen pystyy jatkumaan ilman, että ihmiset pääsevät käymään fyysisissä näyttelytiloissa. En suinkaan sano, että tämä on koronan ansioita tai syytä, vaan tätä on ollut todella paljon. Ihan jo siitä lähtien, kun sosiaalinen media tuli valtakäyttäjien piiriin ihmiset todellakin ovat tehneet ja jakaneet. Nyt erityisesti taideorganisaatiot ovat aktivoituneet valtavasti ja tehneet valtavan määrän enemmän sitä mitä aikaisemminkin kyllä on tehty. Kysymykset, joita olen miettinyt paljon viime aikoina ovat juuri, että minkälaista julkista tai yksityistä tilaa nämä online tilat ovat. Ja miten me nyt joudumme, tai pääsemme, neuvottelemaan uudestaan sitä missä menee julkisen ja yksityisen raja. Jos ajattelemme sitä, että silloin kun esimerkiksi Suomeen ja Eurooppaan tuli ensimmäiset lockdownit ja ihmiset todellakin joutuivat pysymään kodeissaan, niin aika monet uutislähetykset tapahtuivat esimerkiksi uutisankkureiden kodeista. Ensimmäiset koronameemithän olivat sitä, kun yksityisessä tilassa tehdään asiaa, joka on totuttu näkemään aikaisemmin studiosta. Eli minkälainen julkinen tila internet itsessään on? Kyseessä ei pelkästään se, että mikä on ajatuksemme kodin ja julkisen tilan sfääristä, vaan tähän liittyy tietysti myös se, että minkälaista on sosiaalisuus internetissä. Jos vertaa esimerkiksi siihen, että minkälaista on sosiaalisuus näyttelytilassa tai kaupunkitilassa. Palataan taas alussa olleeseen kysymykseen, että mikä on yleisön rooli. Jos olet käyttäjä, jos olet aktiivisesti sellainen henkilö, joka sekä tuottaa sisältöä, että käyttää ja kohtaa sitä internetissä. Niin minkälaisen sosiaalisen statuksen tai minkälaista sosiaalisuutta se on, jos verrattuna siihen, että menee ystävien kautta näyttelytilaan. Tai kohtaat ystävien kanssa kaupungilla jonkun taideteoksen. Yksi keskeinen ero on se, että kun kohtaa asioita netissä, niin ne useimmiten kohtaa yksin, vaikka kokemus on jaettu. Totta kai, sosiaalinen media on jakamisen media, ja se on sellaista verkkososiaalisuutta. Mutta käyttäjä on usein yksin ja kaikki ovat omilla kännyköillään tai koneillaan. Sosiaalisen kokemus irtoaa ehkä siitä kehollisesta, fyysisestä kokemuksesta, joka näyttelytilassa tai kaupunkitilassa on hyvin eri tavalla kollektiivinen. Tämä on yksi asia, jota olen miettinyt korona pandemian aikana, että minkälaista tilan sosiaalisuus nyt juuri pandemian ja online ympäristöjen aikana on.

Maija Kasvinen [00:32:18]: Tämä on kiinnostavaa. Tuntuu, että joudumme tosiaan määrittelemään uudelleen julkisen ja yksityisen rajaa, mutta ehkä myös aitouden käsitettä taas. Siinä missä olemme aikaisemmin ajatelleet, että aito taidekokemus syntyy fyysisen objektin edessä niin onko digitaalinen, netissä tapahtuva tai kännykältä katsottu opastus aito kokemus?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:32:52]: En kyllä missään tapauksessa lähde tähän aitous -keskusteluun. En edes itse usko, että on mitään enempi aidompaa tai vähempi aidompaa kokemusta. Kyse on siitä kun aina välillä puhutaan välitteisyydestä. On esimerkiksi konsertti, jonka ihmiset kokevat paikan päällä, ja sitten on nauhoitettu tai videoitu konsertti, jonka ihmiset kokevat välitteisesti. Sitten tämä pandemia on myös tehnyt näkyväksi sen, että ihmiset osaavat arvostaa enemmän kokemuksia, jotka tapahtuvat fyysisessä tilassa, ja ehkä kehollisesti ja materiaalisesti. Koska ne ovat niin rajoitettuja. Jo vähän pidempään on pohdittu sitä, muuttuko kun internet ei suinkaan ole missään mielessä yhdenvertaisuuden tyyssija, päinvastoin se on valtavien ylikansallisten yhtiöiden hallitsema ja tieto, jota sieltä saamme on hyvin kohdennettua. Kohdennuksesta on hyvin vaikea päästä irti ja sillä voidaan manipuloida ja muokata ihmisten käsitystä maailmasta, todellisuudesta, uutisista. Tästähän on puhuttu todella paljon viime aikoina. Yksi asia, mistä on myös kirjoitettu ja puhuttu jonkin verran on se, että digitaalisuuden eriarvoistavat vaikutukset liittyisivät juuri siihen, että jossain vaiheessa on ihmisiä, joilla on rahaa ja mahdollisuuksia, etuoikeuksia kokea asioita fyysisesti ja niin kutsutusti aidosti. Fyysisesti muiden ihmisten kanssa tiloissa, ja sitten on suuri massa, joka kokee ne digitaalisvälitteisesti eli nauhoitusten ja dokumentaatioiden kautta. Eli tämän tyyppistä pandemia on myös tuonut esiin. Eriarvoisuuden kysymykset internet ympäristöissä ovat hyvin moninaiset. Tietysti täytyy muistaa se, että edelleenkään vain vähän yli 50 prosentilla maapallon asukkaista on pääsy internettiin.

Maija Kasvinen [00:35:10]: Hurja luku. Sitä jotenkin olettaa, että kaikki ovat internetin piirissä Otetaan loppuun vielä: Oletko viime aikoina törmännyt taideteokseen, jonka kautta olet miettinyt esittämiskäytäntöjä erityisesti?

Anna-Kaisa Rastenberger [00:35:32]: Sellainen teos, minkä yhteydessä olen miettinyt niitä paljonkin on esitystaiteilija, performanssitaiteilija Alexandra Piricin teos, joka oli esillä Münsterin kuvanveistotapahtumassa. Kuvanveistotapahtuma on Saksassa Münsterissä joka kymmenes vuosi. Teos oli siis performanssi, joka tapahtui Münsterin kaupungintalossa, jossa on solmittu mm. Westfalenin rauha Euroopassa. Rauha johti esimerkiksi kansallisvaltioiden kehityksen käsitteen tietyllä lailla syntymiseen. Piricin teos oli siis performanssi, jossa katsottiin useista performanssiesiintyjistä koostuvaa teosta siinä kyseisessä historiallisessa paikassa. Tämä teos oli hyvin paikkasidonnainen, historia havisi hyvin vahvasti siinä tilassa. Esiintyjät tekivät omista kehoistaan erilaisten historiallisten tilanteiden esityksiä, joihin ei mitenkään sen kummemmin annettu taustoja mihin sotaan tai yksityiseen historialliseen tilanteeseen kehojen muodostelma liittyi. Mutta sen jälkeen performanssiesiintyjät yksi toisensa jälkeen kertoivat historiallisia tapahtumia, joilla oli suhde tähän paikkaan. Esimerkiksi, että 30 vuotta sitten tässä paikassa joku ihminen tapasi elämänsä rakkauden. Tai useampi sata vuotta sitten tässä paikassa solmittiin Westfalenin rauha, tai 3000 kilometriä ja 16 päivää aiemmin lautallinen pakolaisia saapui Välimeren yli Kreikkaan Lampedusan saarelle. Eli tässä ajatuksena oli se, että performanssitaiteilija tai taiteilijat, jotka olivat paikantuneet fyysisesti siihen kaupungintaloon kertoivat ajallisen ja maantieteellisen etäisyyden siitä tilanteesta, jonka he hyvin lyhyesti kuvailivat. Tilanteet ja tapahtumat olivat täysin yhteismitattomia. Ne saattoivat olla massiivisia historiallisia tapahtumia, joku kaksoistornien murtuminen tai ne saattoivat olla yksityisen ihmisen yksityinen kokemus. Se oli mielestäni uskomattoman hieno teos siinä mielessä, että se toi hyvin esiin verkostoajattelun ja sellaisen tapahtumien ja käsitteiden yhteismitattomuuden logiikan, joka esimerkiksi internetissä on. Sellaisen jatkuvan neuvottelun erilaisten ajallisten, paikallisten ja tilallisten kontekstien kanssa. Teos jatkui siten, että he kysyivät yleisöltä, että antakaa meille käsite. Olin siellä silloin opiskelijoideni kanssa ja he olivat kuulleet teoksesta etukäteen. He heittivät tosi nopeasti, että curation, kuratointi, koska maisteriohjelma, jota Kuvataideakatemialla vedän on esittämiskäytännön ja kuratoinnin maisteriohjelma. Sitten esiintyjät alkoivat tuottaa siitä informaatiota, niin kuin googlen hakukone. Hyvin erilaisia, hyvin assosiatiivisia erilaisia asioita, jotka liittyivät käsitteeseen kuratointi. Olen miettinyt sitä teosta jälkeenpäin paljon, koska siinä tuli tämä, että miten voimme ymmärtää erilaisia yhteismitattomia, paikallisia, tilallisia, maantieteellisiä asioita ja yksityiskohtia fyysisessä tilassa, miten online tilassa. Tietenkin vielä, tähän liittyen, koska se oli fyysinen performanssi, niin vaikka siellä oli muistaakseni kielletty valokuvaaminen siitä löytyy todella paljon dokumentaatioita internetissä. Ihmiset ovat kuvanneet sitä ja sillä on tällainen afterlife, jälkielämä, netissä, jossa nimenomaan näiden digitaalisten dokumentaatioiden kautta, jotka metatiedon kautta paikantuvat fyysiseen paikkaan ja aikaan käsitellään tätä samaa teosta.

Maija Kasvinen [00:40:25]: Se teki aika lailla näkyväksi internetin logiikan tai valtavuuden. Sinne mahtui faktaa ja privaattia ja kollektiivista kokemusta.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:40:34]: Kyllä, se oli tosi tosi hieno teos.

Maija Kasvinen [00:40:37]: Kiitos Anna-Kaisa Rastenberger. Ihanaa, että olit vieraana.

Anna-Kaisa Rastenberger [00:40:43]: Kiitoksia, oli tosi kiva.

Loppujuonto: Kuution jälkeen.